Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Sanottua

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Talvisota

Sivukartta

 

 

 

 

Kenraaliluutnantti Aksel Airo 1898−1985

SA-kuva

Robert Brantberg

Sotakenraalit

21 suomalaisen sotakenraalin elämäkerta

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1998

Pokkari 2008

Kansi%20-%20Sotakenraalit

 

Päämajoitusmestari

Suomessa eletään kriisin tunnelmissa vuoden 1944 kesäkuussa. Armeijankenraali Leonid A. Govorov vyöryttää murskaavalla ylivoimalla suomalaisten linjoja Karjalan kannaksella. Päämaja haalii joukkoja kokoon eri rintamilta torjumaan uhkaavaa suurkatastrofia.

Päämajoitusmestari Aksel Airo soittaa Rukajärvelle hyvälle ystävälleen, korpikenraali Erkki Raappanalle.

– Tarvitsen sinulta rykmentin Kannakselle.

– Älä hyvä mies vie kokonaista rykmenttiä, minulla on muutenkin miehet vähissä, Raappana vastaa.

− Kun sinä olet sellainen pystykorvankasvattaja, niin ei auta mikään muu kuin vetää vähän häntää kippuraan, Airo tokaisee. Ja vie rykmentin.

 

Kenraaliluutnantti ja päämajoitusmestari Aksel Fredrik Airo edusti rauhallisuuden ja kylmäverisyyden huippua. Hän kykeni huumorintajullaan valamaan uskoa rintamakomentajiin ja työtovereihinsa oli tilanne miten vakava tahansa.

– Kyllä se siitä, oli Airon lempilausahduksia, kun tilanne näytti oikein pahalta. – Ei hätä ole tämän näköinen.

Päämajoitusmestari toimi suoraan ylipäällikön, marsalkka Gustaf Mannerheimin, alaisena. Airo hoiti operaatioita ja joukkojen järjestelyjä.

– Marsalkka johti sotaa ja minä sotatoimia, Airo sanoo.

Helmikuussa 1978 Itse asiassa kuultuna televisio-ohjelmassa Airolta kysyttiin hänen suhteestaan marskiin.

– Minun asiani oli valmistaa kaikki operatiiviset suunnitelmat. Marskin asia oli hyväksyä ja vastata niistä.

Kiistelittekö usein?

– Kyllä tietysti myös kiisteltiin.

Kumpi voitti useammin?

– Tulee mieleen Uuden Suomen pakinoitsija Olli, joka sanoi, että kukas kissan hännän nostaa jos ei sitä kukaan nosta. Kyllä minä yleensä voitin.

– Voisinhan olla väittämättä vastaan, Airo sanoi kerran Marskille.

– Minulla on jo tarpeeksi sellaisia kenraaleja, marsalkka vastasi. - Voisin vaikka ylentää koko kadettikomppanian kenraaleiksi. Ne osaisivat varmasti sanoa aina "kyllä herra marsalkka".

Marskin ja Airon suhteet olivat viileät, mutta asialliset. Marski ei päästänyt päämajoitusmestariaan rintamalle lukuisista Airon ja myös muiden kenraalien pyynnöistä huolimatta.

 

Keskeisestä asemasta johtuen Airoa on myös arvosteltu.

– Arvonimeni on vaihdellut rotasta generalissimukseen, Airo sanoo. - Olen ollut fasistisen revanssisodan valmistelija, joskus taas törkeimmän laatuiseen rikokseen syyllistynyt henkilö.

Airo sanoo tulleensa toimeen kaikkien muiden paitsi vaikeana miehenä tunnetun kenraali Paavo Talvelan kanssa. Talvelalla oli tapana asioida suoraan marsalkka Gustaf Mannerheimin kanssa - kunnes sai Marskin käskyn, jonka mukaan asiat kulkevat Airon kautta.

Airo noudatti selkeää linjaa rintamakomentajien suhteen. Kun komentajat olivat saaneet tehtävänsä, päämajan ei pitänyt puuttua heidän toimiinsa - etenkään ei pikkuasioihin - kunhan he hoitivat asiansa tyydyttävästi.

– Paikalla oleva mies tietää paremmin asiat kuin ylijohto, Airo sanoo.

“Hänen taitavalla ja kriittisellä johdollaan on tehty kaikki sotatoimia koskevat suunnitelmat”, Mannerheim-ristin nimitysperusteluissa todetaan 18. päivänä marraskuuta vuonna 1944.

“Suoritusvaiheen aikana hän on jatkuvasti johdonmukaisilla tilanteenarvosteluillaan ja kiinteällä otteellaan vaikuttanut operaatioiden menestykselliseen kehitykseen. Hänen painavat sanansa ovat aina muodostaneet mitä arvokkaimman tuen rintamakomentajille heidän tehdessään ratkaisevia päätöksiään.”

 

Aksel Fredrik Airo (vuoteen 1906 Johansson) syntyi Turussa 14. päivänä helmikuuta vuonna 1898. Vanhemmat olivat talonomistaja Otto Fredrik Airo ja Amanda Vilhelmiina o.s. Grönlund. Aksel pääsi ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta vuonna 1917.

Koulussa Airo osoitti taipumusta matematiikkaan ja suunnitteli insinöörin uraa. Hän kunnostautui myös muilla aloilla, seiväshypyssä ja tappeluissa ruotsalaisen koulun poikia vastaan. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Airo meni teknillisten opintojen vaatimaan käytännön työharjoitteluun puoleksi vuodeksi, mutta maailman tapahtumat tulivat väliin.

Kun valkoisten ja punaisten suhteet kiristyivät sisällissodaksi, Airo lähti suojeluskuntalaisena rintamalle. Hän liittyi valkoisten joukkoihin 27. päivänä tammikuuta vuonna 1918 Lauttakylässä. Kun punaiset löivät joukot hajalle, Airo jatkoi matkaansa rintaman läpi Kankaanpäähän. Hänet siirrettiin 5. Pohjanmaan patteristoon Pietarsaareen, jossa hän toimi aluksi suuntaajana ja tykinjohtajana, myöhemmin jaoksen johtajana.

Karjalan rintamalla Airo osallistui Ahvolan taisteluihin ja Viipurin valtaukseen. Näissä taisteluissa Airo sai ensimmäisen kunniamerkkinsä, 2. luokan vapaudenmitalin.

Vapaussodan jälkeen Airo siirrettiin Lappeenrannan tykistökouluun ja nimitettiin reservin vänrikiksi. Jääkärieverstiluutnantti ja diplomi-insinööri Lauri Malmberg ehdotti Airolle sotilasuraa. Airo ylennettiin joulukuussa aktiivivänrikiksi ja sille uralle hän jäi. Toukokuun 19. päivänä vuonna 1919, vapaussodan päättymisen vuosipäivänä, Airo ylennettiin luutnantiksi ja määrättiin Kenttätykistörykmentti 2:n ensimmäisen patteriston väliaikaiseksi komentajaksi.

 

Airo oli lahjakas tykistönupseeri, jonka huomasi pian myös tykistön komentaja, kenraalimajuri Vilho Nenonen. Airo kuului siihen harvalukuiseen joukkoon, joka osasi käyttää Nenosen suunnittelemaa nerokasta tulenjohtokorttia. Niinpä Airo johtikin tulta kenraalin järjestämissä näytösammunnoissa.

Oltiin Viipurissa. Eräänä kesäpäivänä nuoren tykistönluutnantin virkahuoneeseen saapui poliisi jokin luettelo mukanaan.

– Oletteko Turussa syntynyt Aksel Fredrik Airo? poliisi tivasi virkapukuiselta luutnantilta.

Saatuaan myönteisen vastauksen poliisi veti viivan Airon nimen päälle.

– Ette ilmeisesti ole sotilaskarkuri.

Airo oli saanut nimensä luetteloon, koska hän ei ollut ilmaantunut kutsuntoihin.

Syyskuussa vuonna 1920 Airo siirrettiin yleisesikuntaan ja komennettiin upseerien täydennyskoulutukseen Ecole speciale militaireen, Saint-Cyrin kadettikouluun Ranskaan. Vuoden kuluttua hän jatkoi opintojaan Ranskan sotilaskorkeakoulussa, Ecole superieure de guerressa. Nuoremman kurssin oppilaita oli muuan tuleva panssaridivisioonan komentaja, kenraali ja presidentti Charles de Gaulle.

Vuonna 1921 Airo ylennettiin kapteeniksi. Vuoden 1923 syksyllä hän palasi yleisesikuntaan ja ylennettiin joulukuun 6. päivänä majuriksi. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Aino Vilhelmiina Vuoren kanssa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, Aila vuonna 1926 ja Anja 1928.

Vuoden 1925 kesällä Airo nimitettiin yleisesikunnan operatiivisen toimiston päälliköksi. Hän oli vakaasti urallaan. Vuonna 1927 hänet ylennettiin everstiluutnantiksi.

Vuosina 1928-1929 Airo rakensi Suomelle alueellisen puolustusjärjestelmän, jonka perusteella sodanaikaiset puolustusvoimat suunniteltiin paperilla jokaista yksikköä myöten.

 

Saatuaan työnsä valmiiksi Airo halusi joukko-osastoon, tähtäimessä oli pataljoonan komentajuus Valkjärvellä. Yleisesikunnan päällikkö, eversti ja myöhemmin kenraalimajuri Martti Wallenius ehdotti presidentti Lauri Relanderille, että Airosta sen sijaan tehtäisiin kenraalimajuri Harald Öhquistin divisioonan esikuntapäällikkö Viipuriin. Relander soitti Airolle.

– Voisitte Walleniuksen mukaan saada opastusta esikuntatehtävissä kenraali Harald Öhquistiltä, Relander sanoi.

– Pikemminkin minä voisin opastaa Öhquistiä, everstiluutnantti Airo vastasi ja jatkoi:

– Pyydän että herra presidentti ei puuttuisi minun karriääriini. Minä haluan Valkjärvelle.

– Kertokaa Walleniukselle, että hän tekee siitä esityksen, Relander myöntyi.

Näin Airosta tuli polkupyöräpataljoona 2:n komentaja Kannaksella. Airo viihtyi hyvin Valkjärvellä, mutta komennus ei jäänyt pitkäaikaiseksi. Yleisesikunnan päälliköksi kenraali Walleniuksen erottamisen jälkeen tullut kenraalimajuri Lennart Oesch soitti eräänä kesäpäivänä vuonna 1931 Airolle ja ilmoitti, että puolustusneuvoston puheenjohtaja, ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheim haluaa Airon takaisin Helsinkiin entiseen virkaansa. Airolle tämä oli ikävä uutinen.

– Jahtikausi alkaa juuri, en halua Helsinkiin Airo sanoi. - Lähden metsälle koirieni kanssa.

Oesch soitti uudestaan kahden päivän kuluttua.

– Lue seuraava tasavallan presidentin sotilaskäsky.

Airo joutui siirtymään Helsinkiin yleisesikunnan operatiivisen toimiston ja kaksi vuotta myöhemmin operatiivisen osaston päälliköksi. Hänet ylennettiin everstiksi vuonna 1933 ja määrättiin puolustusneuvoston sihteeriksi, eli käytännössä Mannerheimin oikeaksi kädeksi. Airon vastuulla olivat operatiiviset asiat.

Lähin Airon esimies oli yleisesikunnan päällikkö Lennart Oesch. Tämä vaati esikuntansa upseereita pitämään hyvää huolta kunnostaan. Joka viikko piti suorittaa tietyt urheiluharjoitukset, jotka merkittiin muistiin. Kerran Airo merkitytti kohdalleen R, R, K (= Ratsastus, Ratsastus, Kävely). Oesch, tuntien Airon, haistoi palaneen käryä.

– Tarkistin asian talleilta, et ole ratsastanut tällä viikolla.

– En ole niin väittänytkään. R merkitsee ryyppyä ja K kylpyä. Älä sinä huolehdi minun kunnostani, lähdetään vaikka kilpailemaan voimistelussa ja seiväshypyssä.

 

Vuoden 1939 elokuussa Saksa ja Neuvostoliitto solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, Suomi joutui Neuvostoliiton intressipiiriin. Elokuun 29. päivänä Suomessa peruutettiin kaikki upseereiden lomat. Syyskuun 1. päivänä Saksa hyökkäsi Puolaan.

Neuvostoliitto esitti Leningradin turvallisuuden nimissä aluevaatimuksia, joita Suomi ei kuitenkaan voinut hyväksyä. Suomi käynnisti lokakuun 7.-11. päivinä liikekannallepanon, jota sanottiin ylimääräiseksi harjoitukseksi. Toimet tiesivät kiireitä Airolle, hän oli keskeisessä roolissa suunnitelmien toteuttamisessa.

Ruotsilta pyydettiin apua Venäjän hyökkäyksen varalta. Ruotsin kuningas Kustaa V ilmoitti lokakuun lopulla tasavallan presidentti Kyösti Kalliolle, ettei sellaista apua tule. Suomi oli yksin.

Neuvostoliiton virallinen uutistoimisto TASS syytti Suomea hyökkäysaikeista. Marraskuun lopulla puna-armeijan radioliikenne rajan lähellä loppui. Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Vjatsheslav M. Molotov esitti 26. päivänä marraskuuta perättömän väitteen, jonka mukaan Suomen tykistö olisi Mainilassa tulittanut Venäjän aluetta. Kahden päivän kuluttua Molotov jätti Suomelle nootin, jolla Neuvostoliitto sanoi irti hyökkäämättömyyssopimuksen, sitä seuraavana päivänä Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteensa Suomeen.

 

Taivaan merkeistä huolimatta Suomi oli valmistautumaton täysimittaiseen sotaan. Sisäministeri Urho Kekkonen sai 30. päivänä marraskuuta kello 8 puhelimitse tiedon, että Terijokea tulitetaan. Ministeri vaati hallitusta koolle heti.

– Tarkoitatko, että kokoonnumme jo ennen virka-ajan alkua? pääministeri A.K. Cajander kysyi.

Puna-armeija hyökkäsi kaikkien teiden suunnissa. Suomen yhdeksää divisioonaa vastassa oli lähes kolmekymmentä punadivisioonaa.

Yleisesikunta hajautettiin ympäri Helsinkiä. Eversti Airo aloitti Hotelli Helsingissä työnsä operatiivisten sotatoimien johtajana. Työrupeama tulisi kestämään viisi vuotta. Airon tehtävänä oli tehdä yhteenvedot rintamatapahtumista ja tilanteen vaatimat ehdotukset ylipäällikölle.

– Sodan alkupäivät olivat vaikeita, Airo sanoo. – Meillä ei ollut sotatottumusta ja heillä murskaava ylivoima.

Tilanne riistäytyi käsistä Lapissa, Suomussalmella ja Tolvajärvellä. Karjalan kannaksen Taipaleella ja Summassa linjat kestivät aluksi, tosin raskaiden taistelujen ansiosta.

Eversti Paavo Talvela ja everstiluutnantti Aaro Pajari hoitivat Tolvajärven asiat kuntoon, kenraalimajuri Martti Wallenius pysäytti vihollisen Lapissa ja eversti Hjalmar Siilasvuo toi Suomelle Suomussalmen ja Raatteen tien sekä Kuhmon voitot.

Tolvajärven taistelu 12. - 16. päivänä joulukuuta oli Suomen ensimmäinen suuri voitto talvisodassa.

– Taistelu oli hyvin, joskin rämäpäisesti johdettu, Airo sanoo.

– Tilanne Lapin ryhmän alueella vakiintui nopeasti, niin, että siitä huolehtiminen voitiin talvisodan loppupuolella jättää ruotsalaisten käsiin.

Walleniukselta ei puuttunut henkilökohtaista rohkeutta ja aloitekykyä, Airo sanoo.

Suomussalmella Siilasvuo nitisti joulukuun lopulla ilman tykistöä ja panssaritorjuntaa venäläisten 163. divisioonan. Raatteen tielle tullut venäläisten 44. valiodivisioona, ukrainalainen Sininen divisioona, tuhottiin tammikuun alussa. Maailman lehdistö ihmetteli valtavaa sotasaalista.

 

Maaliskuun alussa tilanne Kannaksella paheni, venäläiset pyrkivät Viipurin valtaukseen koukkaamalla sekä idästä että lännestä. Ratkaisu oli hiuskarvan varassa, mutta suomalaiset kestivät.

– Joukkomme taistelivat moninkertaista ylivoimaa vastaan, Airo sanoo. – Ne olivat kuukauden aikana vetäytyneet noin 30 kilometriä taaksepäin. On epäoikeudenmukaista sanoa, että ne olisivat olleet romahduksen partaalla. Joukot olivat tiukasti johtajiensa käsissä ja suorittivat käsketyt tehtävänsä.

– Missään tapauksessa ei itärajaltamme voida sodan loppuvaiheessa löytää kohtaa, joka antaisi tukea käsitykselle puolustuksemme romahtamisesta.

Sota päättyi välirauhaan, tuli rintamilla lakkasi 13. päivänä maaliskuuta kello 11.

Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon.

– Yhdessä suomalaisten toveriensa kanssa seisovat Narvikin voittajat Pohjoisen Jäämeren äärellä, valtakunnankansleri Adolf Hitler sanoi suomalaisten ällistykseksi päiväkäskyssään.

– Saksalaiset divisioonat Norjan valloittajan johdossa samoin kuin suomalaiset vapaussoturit oman marsalkkansa johdossa suojelevat Suomen aluetta.

Niinpä Neuvostoliitto katsoi asiakseen pommittaa Suomen kaupunkeja ja lentokenttiä kesäkuun 25. päivänä. Suomi oli jälleen sodassa.

Aluksi suomalaiset valloittivat Karjalan kannaksen ja Itä-Karjalan. Syyskuun alussa Karjalan kannaksella saavutettiin vanha raja ja pohjoisempana Syväri. Petroskoi vallattiin syys-lokakuun vaihteessa ja kaupungin uudeksi nimeksi tuli Äänislinna. Sallan suunnalla vihollinen heitettiin rajan taakse. Vuoden 1942 keväällä Suomi valtasi Suursaaren ja Tytärsaaren. Rintamat hiljenivät, alkoi asemasota.

Airo ylennettiin kenraaliluutnantiksi 3. päivänä kesäkuuta.

- Päämajan työskentely jatkui entisellään, Airo sanoo. - Työtä tehtiin lujasti, joskin asemasotavaihe ei koskaan ole samanlaista vilskettä ja kiirettä kuin hyökkäysaika - tekipä hyökkäyksen kumpi osapuoli tahansa.

 

On sanottu, että puna-armeijan suurhyökkäys vuoden 1944 kesäkuussa oli yllätys, muun muassa kenraali Lennart Oeschin mukaan tiedustelumme torkkui.

– Yllätyksenä se ei tullut, Airo sanoo. – Aikamäärää ei kuitenkaan tarkkaan tiedetty. Vihollisellakin on ajatuskykyä, eikä se ota oikein vastapuolen ajatuksia ja toivomuksia huomioon.

– Jo tammikuussa 1944 ehdotin, että Kannakselle pitäisi saada lisää joukkoja. Marsalkka hylkäsi tämän ehdotuksen.

– Myöskään kenraali Paavo Talvela ei suostunut luopumaan joukoistaan Aunuksessa.

Mutta Suomi kesti, kaikesta huolimatta. Syyskuun 4. - 5. päivinä sotatoimet päättyivät. Airo nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi. Vuoden 1945 kesäkuussa Airo pidätettiin "kuulusteluja varten" niin sanotussa asekätkentäjutussa. Kuulustelut tosin alkoivat vasta yli puoli vuotta myöhemmin.

– Vähitellen minulta riistettiin pois kaikki vangin oikeudet, lääkintähuolto mukaan luettuna, Airo sanoo.

Häneltä vietiin kirjat, tupakat, kirjoitusoikeus ja jopa arvomerkit asepuvusta.

Turvasäilöön vanki Airo määrättiin syyskuussa vuonna 1945 ja vangituksi hänet julistettiin vuoden 1947 maaliskuussa, istuttuaan lähes kaksi vuotta Valpon putkassa, jota kirjailija ja SKDL:n kansanedustaja Hella Wuolijoki on kutsunut "moderniksi kidutuskammioksi".

Airo sai syytteet asekätkennästä ja laittomasta liikekannallepanon valmisteluista. Häntä syytettiin jopa vallankaappaushankkeista. Airo kiisti syytteet ja piti liikekannallepanoväitteitä keinotekoisina ja jopa absurdeina, mielettöminä.

– 21 kuukaudessa olin kehittynyt yksinkertaisesta sotilaasta poliittiseksi kenraaliksi, Airo sanoo.

Vuoden 1948 alkupuolella sotaylioikeus, pohdittuaan asiaa toista vuotta, totesi Airon täysin syyttömäksi. Airon "tutkinta" oli kestänyt kaksi vuotta ja 9 kuukautta.

Myöhemmin, vastauksena suoraan kysymykseen, Airo ei kieltänyt olleensa tietoinen asekätkennästä.

Airo vapautettiin vankilasta, edelleen yleisesikunnan päällikkönä. Vuoden kuluttua hän joutui jättämään paikkansa "yleisen edun nimissä".

Kenraali muutti Ristintaipaleen tilalleen Heinolan maalaiskuntaan.

Vuosina 1958−1966 Airo istui eduskunnassa kokoomuksen kansanedustajana.

Muistelmiaan kenraali ei koskaan suostunut kirjoittamaan, häntä on sanottu "vaikenevaksi kenraaliksi".

– Mennyt on mennyttä, eikä se muistelemalla parane.

Kenraaliluutnantti ja Mannerheim-ristin ritari Aksel Fredrik Airo kuoli 87-vuotiaana 9. päivänä toukokuuta vuonna 1985. Hänet on haudattu Ristintaipaleelle.

Kenraali Airo ja viina

Usein on puhuttu kenraaliluutnantti Aksel Fredrik Airon "runsaasta" viinan käytöstä. Mikään raittiusmies hän ei ollut, ei myöskään juoppo.

Kenraali Vilho Nenonen kieltäytyi kerran Marskin lounaalla kaurapuurosta. Hänen äitinsä oli opettanut, että kun ihminen syntyy maan päälle, Luoja antaa mukaan kaiken, minkä ihminen tarvitsee.

– Minä olen jo käyttänyt kaurapuuroannokseni.

Marsalkka oli vähän aikaa vaiti ja tokaisi:

– Jos tuo on oikein, niin kyllä kenraali Airo on saanut mukaan suuren viinaleilin.

Kenraali Erik Heinrichsin adjutantin Erkki Sutelan mukaan päämajoitusmestari viihtyi hyvin lasin äärellä, mutta se ei häirinnyt hänen työtään. Kosteankin illan jälkeen Airo saapui aamulla esikuntaan täysin työkunnossa ja teki pitkän päivän, usein aina puolelle öin asti.

 

Kerran Airo nukkui pidempään, Mannerheimin 77-vuotispäivänä 4. päivänä kesäkuuta vuonna 1944. Airo ei ollut paikalla onnittelemassa Marskia eikä hän vastannut puhelimeen. Heinrichs lähetti adjutanttinsa tarkistamaan, olisiko Airolle tapahtunut jotakin.

Liian pitkään nukkunut Airo tuotiin päämajaan. Airo meni suoraan ylipäällikön työhuoneeseen.

– Nyt tuli turpiin, Airo sihautti adjutantille.

Ei tullut.

Televisiossa Airolta kysyttiin hänen henkilökohtaisesta ongelmastaan.

– Ei minulla ollut henkilökohtaisia ongelmia.

Sodassa ei saa olla henkilökohtaisia ongelmia?

– Ei saa olla, ei voi olla. Silloin on täysi työ hoitaa virkaa, ei siinä henkilökohtaisia ongelmia mahdu olemaan.

 

Teksti: Robert Brantberg 1996, 2009

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Sanottua

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Talvisota

Sivukartta

 

free site statistics