Robert Brantberg

Sotakenraalit

21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 1998

Kenraalimajuri Martti Wallenius

Lapin talvisodan sankari

Suomalainen jääkärikenraali Martti Wallenius, 46, seisoo vuoden 1939 syyskuussa "tyypillisellä sotapäällikön kukkulalla" seuraamassa saksalaisten suurhyökkäystä rannikkokaupunki Gdyniaan.

46-vuotias kenraali ei ole paikalla Suomen armeijan edustajana, sillä hänellä ei ole virkaa. Martti Wallenius on paikalla sotakirjeenvaihtajana.

– Ilmassa tulee lentokoneita kuin nuorasta vetämällä, satumaisen nopeita syöksypommittajia, kenraali kirjoittaa Uuteen Suomeen 22. päivänä syyskuuta. – Tykit ja konekiväärit pauhaavat lakkaamatta, harva jalkaväkiaalto seuraa toistaan.

Suomen talvisota puhkeaa kuukautta myöhemmin. Sodan alkupäivinä kenraalimajuri Wallenius marssii hotelli Helsingissä sijaitsevaan päämajaan. Hän pyytää lentopommien räjähdysten säestämänä päästä uudelleen palvelukseen, jollei komentajana niin vaikka tavallisena sotamiehenä. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ei pidä Walleniuksen asenteesta. Sotamarsalkka lupaa harkita asiaa.

Kokenut kenraali ei kelpaa pienen maan armeijalle? Miten tähän oli tultu?

Wallenius ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa Saksan joukkojen parissa vuoden 1939 syyskuussa.

Kurt Martti Wallenius syntyi 25. päivänä heinäkuuta vuonna 1893 Kuopiossa. Hänen vanhempansa olivat pankinjohtaja Ossi Aleksis Wallenius ja Augusta Emilia o.s. Enwald. Martti kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion klassillisessa lyseossa. Vuoden 1915 kesällä Wallenius valmistui filosofian maisteriksi Helsingin Aleksanteri-yliopistosta ja aikoi jatkaa lukujaan lakimieheksi. Mutta maailman tapahtuman tulivat väliin.

Jo helmikuussa vajaat parisataa suomalaista oli lähtenyt Saksaan "partiojohtajien kursseille", kuten tuolloin sanottiin. Syyskuussa Wallenius lähti kahden ystävänsä kanssa perään. Hänen vanhempansa ja tyttöystävänsä Anni Joensuu jäivät siihen luuloon, että Wallenius, Mishka, oli mennyt Tukholmaan valmistelemaan väitöskirjaansa. Saksan jääkäreihin Wallenius liittyi Lockstedtissa 7. päivänä lokakuuta.

Wallenius sai asetakin, jossa keskellä rintaa oli parsittu luodinreikä ja kypärän, joka oli ammuttu otsasta läpi. Hänen asenteitaan kuvaa se, että hän piti reikiä "myönteisinä enteinä".

Noin tuhannenviidensadan miehen suomalaisjoukosta muodostettiin vuoden 1916 toukokuussa Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27, joka lähetettiin Venäjän rintamalle kesäkuussa, Misse-joen varteen.

Syksyllä "kylmäverisimmät, ruutia haistaneet miehet" siirrettiin salaisiin värväys- ja etappitehtäviin Ruotsiin ja Suomeen, heidän joukossaan Gruppenführer Wallenius.

Kirjailija Ilmari Kiannon Turjanlinnassa Wallenius oli mukana käännyttämässä Suomussalmea jääkäriaatteelle. Nurmeksessa hän toimi vakoojana ja teki havaintoja venäläisten linnoituslaitteista.

Paluu Saksaan oli vauhdikas. Vuoden vaihteessa jääkärit hiihtivät kuudensadan kilometrin matkan Ruotsiin tulipalopakkasessa, kahdeksassa päivässä. Viimeiset kymmenen kilometriä ennen Tornionjokea oli ilmiannon johdosta "kilpahiihtoa 20 - 30 ratsastavan kirgiisin kanssa".

Wallenius täydensi koulutustaan Liettuassa Sprengkommando Polangenissa, jonne oli valittu jääkäripataljoonan kokeneimmat ja luotettavimmat miehet. Leirillä opiskeltiin räjäytystekniikkaa, viestitystä, kaukopartiointia ja "ylimalkaan kaikenlaista vakoilu- ja hävitystekniikkaa".

Vuoden 1917 joulukuussa annettiin Suomen itsenäisyysjulistus ja tammikuun 18. päivänä Helsingissä ammuttiin. Kansalaissota syttyi. Wallenius ylitti jääkäriryhmänsä kanssa Tornionjoen.

Ensimmäiset laukauksensa kotimaan kamaralla ja ensimmäiset punakaartilaisensa joukkueenjohtaja Wallenius ampui Tervolassa 2. päivänä helmikuuta, kun valkoiset olivat houkutelleet punaisten junan väijytykseen.

Tornion voiton jälkeen Wallenius matkusti omalla luvallaan Seinäjoelle ja ilmoittautui rintamalle. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kuitenkin palautti hänet Rovaniemelle, Wallenius nimitettiin 24-vuotiaana Pohjois-Suomen valkoisen armeijan komentajaksi. Yliluutnantti Walleniuksen tehtävänä oli Lapin puhdistaminen.

Puhdistaminen tarkoitti pidätyksiä, teloituksia ja rangaistusretkikuntia punaisiin pitäjiin ja rajaseudulle. Walleniuksen osuutta ei ole selvitetty, itse hän sanoo olevansa vastuussa kahden rovaniemeläisen punakaartin päällikön Leo Pekkalan ja Antti Rädyn teloituksesta.

Venäläisiä Wallenius kohteli ronskisti. Hän poisti Pietarista Ruotsin puolelle matkaavasta diplomaattijunasta "kaameaksi mieheksi" sanotun Tornion entisen komissaarin ja ammutti hänet. Samalla hän täydensi sotilasasuaan venäläisen komissaarin komealla turkilla.

Wallenius janosi toimintaa. Maaliskuussa hän esitti valkoisen armeijan ylijohdolle suunnitelman Aunuksen, Vienan ja Kuolan yhdistämisestä Suomeen. Walleniuksen suunnitelmissa oli hyökätä kolmen komppanian voimin Vienan meren rannikolle ja Kuolan valtaaminen.

Wallenius sai Mannerheimin luvan hyökätä Vienaan, mutta Kuola sai jäädä. Ylipäälliköllä oli omat suunnitelmansa Petsamoa varten.

Retkestä, johon osallistui muun muassa kansanperinteen tallentaja Samuli Paulaharju ja Suomen tuleva vakoilupäällikkö Esko Riekki, tuli varsin sekava. Jo valtakunnanrajan ylittäminen tuotti vaikeuksia. Joukot kieltäytyivät lähtemästä. Wallenius ratkaisi tilanteen nopeasti.

– Sanoin, että heidän kotinsa voidaan suojata hävitykseltä vain siirtämällä sota rajan taakse. Sitten vedin pistoolin ja huusin: Joka kieltäytyy, astukoon esiin!

Kukaan ei astunut.

Vienanmeren rannikolle joukot eivät koskaan päässeet. Syyt olivat poliittiset. Englantilaiset vastustivat suomalais-saksalaista hyökkäystä koillisrintamalla ja Saksakin suhtautui nihkeästi operaatioon. Mannerheim kielsi Walleniusta jatkamasta hyökkäystä ja määräsi joukot takaisin Paanajärvelle.

Englantilaiset olivat lähettäneet joukkojaan Muurmannin rannikolle kenraali F.C. Poolen komennossa. He värväsivät joukkoihinsa myös runsaat kuusisataa "nälkäistä ja resuista" punaista. He saivat nimekseen Muurmannin legioona. Vastustajina olivat Walleniuksen mukaan samat punaiset englantilaisissa vaatteissa ja rommipullot kainalossa.

Marraskuussa vuonna 1918 koillisrintamalle tuli rauha maailmansodan aselevon myötä. Wallenius oli ylennetty majuriksi ja nimitetty Lapin rajavartiopataljoonan komentajaksi.

Walleniuksen operaatiot rajan takana eivät kuitenkaan päättyneet. Kolttien, Kuolan saamelaisten, tekemät porovarkaudet olivat lisääntyneet Suomen puolella huomattavasti. Vuoden 1919 syyskuussa rajakomendantti Wallenius lähti legendaarisen pororosvon Aleksanteri Hihnavaaran, Paha-Moskun, ja viidentoista miehen kanssa rankaisuretkelle rajan taakse.

Retken tuomisina oli kaksi isoa sadan poron tokkaa, aseita ja muita tuliaisia, sekä pelottava maine kolttien keskuudessa. Jälkeenpäin väitettiin, että retkellä olisi myös tapettu kolttia, joskaan tutkijat eivät pidä sitä todennäköisenä.

Erään koltan henki oli kuitenkin kirjaimellisesti kortin varassa. Tunnettu porovaras, Jaurun Mitri, jäi kiinni verekseltään suomalaisen porotokan kanssa. Retkikunnan johto katsoi Mitrin kohtalon kortilla. Vapauttava päätös voitti, Mitri piestiin ja lähetettiin Lapin erämaahan ilman kenkiä.

Kuohunta pohjoisessa jatkui. Piti miehittää Petsamo. Tehtävään nimitettiin Wallenius ja hänelle annettiin kuudenkymmenen hengen sotajoukko, ei yhtään enempää. Vuoden 1920 tammikuussa, Helsingin vieläkin kiistellessä asiasta, Wallenius ylitti rajan. Kuukautta myöhemmin hän kohotti Suomen lipun Petsamoon.

Miehitys ei jäänyt pitkäksi. Pohjois-Venäjän valkoiset joutuivat luovuttamaan Murmanskin ja bolševikit lähettivät kahdessa laivassa komppanian verran sotilaita Petsamoon. Walleniuksen Petsamon retki päättyi sekasortoiseen vetäytymiseen ja tappioon.

Tarton rauhassa Suomi kuitenkin sai Petsamon, Itä-Karjalan menetyksen hinnalla.

1920-luku tiesi majuri Walleniuksen uralle huikeaa nousua.

Hän suoritti sotakorkeakoulun Saksassa vuosina 1923 - 1925, Saksan rauhansopimuksen vastaisesti. Erinäisten kahinointien jälkeen hänet nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi vuonna 1927, vasta 34-vuotiaana. Kenraalimajuriksi hän yleni vuonna 1930.

Sitten tuli Walleniuksen ensimmäinen henkilökohtainen katastrofi. Lokakuun 14. päivänä vuonna 1930 tasavallan entinen presidentti Juho Ståhlberg kyyditettiin Helsingistä Joensuuhun lapualaisten toimesta. Wallenius oli samaan aikaan tarkastusmatkalla Itä-Suomessa. Ja vielä pahempaa, hän oli Sortavalan Seurahuoneella samana iltana muilutukseen sotkeutuneen tiedustelueversti Eero Kuussaaren kanssa. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan koko seurue olisi ryypännyt rankasti, oikeudessa esiintyneiden todistajien mukaan ainoa päissään ollut sotilashenkilö oli eversti Kuussaari.

Walleniuksen esimies, kenraali Aarne Sihvo, ja Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki epäilivät Walleniuksella olleen osuutta asiaan. Wallenius pidätettiin kuulusteluja varten. Hän otti eversti Kuussaaren esimiehenä täyden vastuun tapahtuneesta.

Seuraukset olivat rankat. Wallenius joutui Katajanokan selleihin yhdeksäksi kuukaudeksi ja erotettiin virastaan. Asiaa ei muuttanut se, että Korkein oikeus myöhemmin vapautti Walleniuksen kaikista syytteistä. Presidentti Lauri Relander oli päässyt eroon hankalasta upseerista.

– Minulla on aina ollut tietty vastenmielisyys Walleniusta kohtaan, presidentti sanoi.

Wallenius oli viraton, asunnoton ja rahaton, hänellä ei ollut rahaa edes raitiovaunulippuun. Siksi ei ollut ihme, että kenraali otti vastaan lapuanliikkeen pääsihteerin tehtävät. Tässä ominaisuudessa hän joutui toisen kerran vankilaan, Turkuun.

Syynä oli lapuanliikkeen organisoima Mäntsälän "kapina". Wallenius vangittiin muiden johtomiesten kanssa. Hovioikeuden päätöksen jälkeen Wallenius vapautettiin, istuttuaan tällä kertaa seitsemän kuukautta.

Wallenius kiersi maata puhumassa isänmaallisissa tilaisuuksissa. Hänen esikoisteoksensa Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä, jonka kirjoittamisen hän oli aloittanut Katajanokalla, ilmestyi vuonna 1933. Kirja sai kiittävät arvostelut, myös Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa.

Vuosina 1934 - 1937 Wallenius toimi kalatehtaiden johtajana Petsamossa. Kunnes mieli teki jälleen sotanäyttämöille.

Kiinan ja Japanin välillä puhjennut sota vuonna 1937 nostatti valtavan innostuksen Suomessa. Nähtiin, että Japanin tehtävä oli pysäyttää kommunismin eteneminen Kiinassa.

Myös Walleniuksen sotakuume nousi. Hän lähti Kaukoitään sotakirjeenvaihtajaksi. Japanilaisten kenraalien myötävaikutuksella Wallenius pääsi seuraamaan varsinaista sotanäyttämöä, Shanghaihin ja muuallekin.

– Mikään maailmassa ei ole suurempaa, syvempää, järkyttävämmin sielullisesti kiintoisaa kuin nähdä, miten voimakkaat, terveet miehet käyvät vapaaehtoisesti kuolemaan, Wallenius kirjoittaa.

Hän aiheutti myös ulkopoliittisen skandaalin antamalla Japanin lehdistölle lausuntoja, jossa hän ilmoitti Suomen tukevan Japania sodassa kommunismia vastaan.

Syksyllä vuonna 1939 Saksa marssi Puolaan ja Wallenius lähti siltä istumalta paikalle Uuden Suomen kirjeenvaihtajana. Walleniuksen Saksaa myötäilevät kirjoitukset huomioitiin laajasti maan lehdistössä.

Anni Walleniuksen mukaan kenraali sai lyödä nyrkkiä seitsemästi pöytään, ennen kuin ylipäällikkö Mannerheim päämajoitusmestari Aksel Airon painostuksesta nimitti Walleniuksen Lapin ryhmän komentajaksi. Suomi tarvitsi jälleen Lapin tuntijaa.

Wallenius menestyi täydellisesti. Suomalaiset pysäyttivät venäläisten etenemisen Sallan rintamalla ja Lappi oli pelastettu.

Wallenius ärsytti kuitenkin jälleen Mannerheimia ja päämajaa. Ylipäällikkö suhtautui erittäin nuivasti lehdistöön, tietoja ei juuri herunut. Wallenius oli vanhana lehtimiehenä toista maata. Hän piti lehdistölle värikkäitä tilanneselostuksia.

Ulkomaisesta lehdistöstä saikin kuvan, jonka mukaan Wallenius olisi johtanut koko talvisotaa. Tätä päämaja ei katsonut hyvällä, itsetietoisen Mannerheimin ja rämäpäisen Walleniuksen välit viilenivät entisestään. Seuraukset olivat jälleen kerran Walleniukselle kohtalokkaat.

Lapin rintama rauhoittui, venäläiset keskittivät voimansa Kannakselle. Pohjoisessa oli myös ruotsalaisia vapaaehtoisia, joiden nimellisenä komentajana oli vanhuudenheikko kenraaliluutnantti Ernst Linder, Mannerheimin lanko ja vanha tuttu.

Ylipäällikkö päätti nimittää ruotsalaisen Linderin Lapin ryhmän komentajaksi, jonka alaisuuteen Wallenius tulisi.

– Ei käy, ilmoitin. Niin tuli siirto.

Mannerheim siirsi Walleniuksen Viipurinlahdelle rannikkoryhmän komentajaksi. Komennus kesti kolme päivää. Wallenius huomasi perille tultuaan, että paikalla oli täysi kaaos. Esikuntaa ei ollut, tykistö oli jossain matkan varrella, viestiyhteyksiä ei ollut, linnoitustöitä ei ollut tehty ja minkäänlaisia suunnitelmia joukkojen siirroista ei ollut.

Tilannetta pahensi se, että Wallenius oli pitkän ja kylmän automatkan aikana nauttinut lämmikkeitä. Tästä toisen armeijakunnan komentaja, “kuivan asiallinen ja turhantarkka” kenraaliluutnantti Harald Öhquist saikin hyvän tekosyyn potkaista "aika mahtavan ja vähän ylimielisen" Walleniuksen pellolle.

Uutta komentajuutta Wallenius ei enää koskaan saanut. Hänelle tarjottiin muun muassa linnoitustöiden johtamista Kymijoella, mutta hän kieltäytyi ja pyysi rintamakomennusta, turhaan.

Tsaarin upseeri Mannerheimin ja jääkäriupseeri Walleniuksen välit olivat olleet heikot jo kansalaissodasta lähtien. Viipurinlahden seurauksena Walleniuksen ja Mannerheimin välit katkesivat kokonaan. Niinpä Walleniuksen oli aivan turha yrittää päästä mukaan jatkosotaan.

Wallenius yritti. Hän hankki lääkärintodistuksen, jonka perusteella hänet vapautettiin armeijasta ja poistettiin upseeriluettelosta. Tämän jälkeen hän ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle. Mutta hänet käännytettiin rajalla ikänsä vuoksi. Walleniuksen sotilasura oli loppu.

Walleniuksella oli pitkin värikästä uraansa jatkuvia ongelmia viinan kanssa, mutta juopoksi häntä tuskin voi sanoa. Walleniuksen omaa asennetta juomiseen kuvaa vaikkapa hänen omat sanansa.

– Sinä olet yhtä juoppo kuin minäkin, Wallenius tokaisi Mannerheimille. – Pääsyynä puheisiin on, etten minä hyväksy lymyilyä. Otan ryypyn, milloin sen otan, avoimesti ja yhtä hyvin sotamiehen seurassa julkisesti ravintolassa kuin joku toinen tarkoin suljetun huoneen kätkössä. En ole sitä paitsi koskaan kuullut sotapäälliköstä, joka olisi raittiusmies.

Oli miten oli, viinakset ja ilmiannot olivat usein tehdä lopun Walleniuksen urasta. Ensimmäisen kerran jo vuonna 1916, kun jääkäri Wallenius oli lähdössä etappikomennukselle Suomeen. Sassnitzissa oli juotu samppanjaa, joku antoi Walleniuksen ilmi ja matka oli tyssätä siihen. Toisen kerran ura katkesi kymmeneksi vuodeksi Ståhlbergin kyydityksen vuoksi. Tuolloin juoppo tiedustelueversti Kuussaari järjesti sotkun ja presidentti Relander pääsi eroon vastenmielisestä herra yleisesikunnan päälliköstä.

Myös Mäntsälän "kapinajohtajien" sanottiin olleen päissään.

Kolmas kerta toden sanoi. Walleniuksen alaisen everstin "ilmianto" antoi Öhquistille ja Mannerheimille syyn siirtää hankalan kenraalin lopullisesti hyllylle.

Nimikkojuomaa Wallenius ei ole, ainakaan vielä, saanut Alkon tuoteluetteloon.

Wallenius vetäytyi Lappiin. Hänen toinen kaunokirjallinen teoksensa Emäpuu kertoo, ilmestyi vuonna 1942. Se on elämänfilosofinen satukirja, joka hyvin kuvaa pettyneen kenraalin tuntoja sotaa käyvässä maassa.

Wallenius kuoli 5. päivänä toukokuuta vuonna 1984 Helsingin Kannelmäessä, 90-vuotiaana arvostettuna eräkirjailijana ja isoisänä, kolme vuotta Anni Walleniuksen jälkeen.

Preussin jääkäripataljoona 27

Kenraalimajuri Martti Wallenius oli Preussin jääkäri, kuten muutkin teoksessa Sotakenraalit esitellyt kenraalit Aksel Airoa, Vilho Nenosta, Aaro Pajaria ja Rudolf Waldenia lukuun ottamatta. Näin ollen voidaan sanoa, että jääkäreillä oli keskeinen osuus Suomen itsenäisyyden ajan sodissa.

Marraskuun lopulla vuonna 1914 Helsingin Ostrobotnialla pidettiin salainen kokous, jonka tavoitteena oli Suomen irrottaminen Venäjästä. Tähän tarvittiin koulutettua sotilasjohtoa. Vuoden 1915 tammikuun lopulla Saksa päätti järjestää 4-6 viikkoa kestävän Pfadfinder -kurssin parille sadalle suomalaiselle ylioppilaalle. Sotakoulutus naamioitiin partiotoiminnaksi.

Helmikuun 25. päivänä 189 suomalaista aloitti kurssin Saksan Lockstedtin leirillä. Kurssin johtajana toimi majuri Maximilian Bauer. Pfadfinderien ja jääkäriaktivistien tavoitteena oli pidentää kurssia ja siinä he onnistuivat. Kurssi jatkui ja elokuun 25. päivänä Saksa päätti, että joukon vahvuus kohotetaan kahteentuhanteen mieheen. Suomessa aloitettiin koko maan kattava värväys.

Tulevat jääkärit joutuivat poistumaan Suomen suurruhtinaskunnasta salaa. Tärkein etappitie kulki Kemin ja Tornion kautta. Ruotsiin mentiin myös Merenkurkun yli ja Tornion pohjoispuolitse.

Toukokuun 5. päivänä vuonna 1916 suomalaisista muodostettiin Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27. Pataljoonan vahvuus oli suurimmillaan noin 1 500 henkeä. Pataljoona oli poikkileikkaus koko kansasta, ylioppilaita porukasta oli viidennes.

Pataljoona lähetettiin sotakokemusta saamaan Kuurinmaalle, Saksan itärintamalle. Suomalaiset osallistuivat muun muassa Misse-joen ja Aa-joen taisteluihin.

Kesäkuun 30. päivänä vuonna 1917 Saksa päätti toimittaa sadantuhannen miehen aseistuksen Suomen itsenäisyysliikkeelle. Aseiden mukana Suomeen tuli jääkäreistä muodostettuja komennuskuntia.

Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuun 6. päivänä. Jääkärit vannoivat sotilasvalansa Suomelle Libaun Trinitatis-kirkossa 13. päivänä helmikuuta vuonna 1918 ja pääosa jääkäreistä palasi Suomeen Vaasan kautta 25. päivänä helmikuuta.

Vuoden 1918 sotaan osallistui valkoisten puolella yli 1 200 jääkäriä, joista kolmasosa kaatui tai haavoittui. Talvi- ja jatkosodassa kaatui lähes 50 jääkäriä. Viimeinen heistä oli kenraalimajuri Einari Vihma.