Etusivu

Romaanit

Mannerheim

Elämäkerrat

Pienoiselämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

 

Kansi%20-%20SotakenraalitRobert Brantberg

Sotakenraalit

21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 1998

 

 

 

 

 

Kenraaliluutnantti Lennart Oesch

Puna-armeijan pysäyttäjä

Kesäkuun 14. päivänä vuonna 1944 Suomen puolustus romahtaa Karjalan kannaksella. Etelä-Suomea uhkaa puna-armeijan miehitys.

Tilanne muuttuu tunnista toiseen. Mikkelin päämaja on liian kaukana Kannaksen puolustajista.

Aunuksen ryhmän komentaja, kenraaliluutnantti Lennart Oesch saa puhelun päämajasta. Oeschin on lähdettävä Äänislinnasta viipymättä Kannakselle ja otettava johtoonsa lähes hajalle lyödyt joukot.

– Vihollinen on pysäytettävä, kuuluu Mannerheimin lyhyt käsky.

Kenraaliluutnantti Lennart Oesch saapuu venäläiseen korsuun rakennettuun neljännen armeijakunnan komentopaikkaan Kannaksella puolelta päivin seuraavana päivänä. Iltapäivällä hän saa avukseen kaksi päämajasta määrättyä upseeria.

– Omaa komentopaikkaa ei toistaiseksi voinut ajatellakaan, Oesch kirjoittaa.

– Ei ollut omia puhelimia, johtimia eikä muuta komentopaikan kalustoa.

 

Viikkoa myöhemmin 51-vuotias jääkärikenraali komentaa joukkojaan Pohjoismaiden historian suurimmassa taistelussa Talissa ja Ihantalassa. Neljännesmiljoona taistelijaa sotii vajaan sadan neliökilometrin alueella. Tukena jalkaväellä on 18 tykkipatteristoa.

Tuoreen Neuvostoliiton marsalkan Leonid A. Govorovin joukot pysäytetään ensimmäisen kerran kesäkuun 9. päivänä Valkeasaaressa alkaneen suurhyökkäyksen jälkeen hirvittävin tappioin.

Taistelut Kannaksella eivät lopu Talin-Ihantalaan, edessä ovat vielä Viipurinlahti ja Vuosalmi.

Mutta lopputulos on selvä. Talin ja Ihantalan taistelut ovat käänne puna-armeijan sotaonnessa, suurhyökkäys tyrehtyy. Ylipäällikkö Josif Stalin ei enää vaadi suomalaisten ehdotonta antautumista.

Vaikka puna-armeijan sotilaita marssiikin Helsingin kadulla vuoden 1944 syksyllä, he eivät ole miehittäjiä. Sinänsä heikko lohtu Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen asukkaille.

Oesch nimitetään 26. päivänä kesäkuuta Mannerheim-ristin ritariksi numero 131.

“Ankarassa puolustustaistelussa on kenraaliluutnantti Oesch erittäin vaikeissa olosuhteissa johtanut Karjalan kannaksen puolustusta pysäyttäen joukoillaan ylivoimaisen vihollisen suurisuuntaisen hyökkäysoperaation", perusteluissa todetaan.

 

Karl Lennart Oesch syntyi 8. päivänä elokuuta vuonna 1892 Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Hänen vanhempansa olivat tehtailija Christian Oesch ja Anna Barbara o.s. Stegman. Oeschien suku on kotoisin Sveitsistä, jota Lennart Oesch (lausutaan össch) piti toisena kotimaanaan.

Oesch kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1911 ja lähti opiskelemaan luonnontieteitä Helsingin yliopistoon. Jääkäriliikkeeseen hän lähti mukaan "vakavan henkisen murroksen kautta".

– Olin idealisti ja pasifisti, itävaltalaisen Bertha von Suttnerin julistuskirja Aseet pois! teki minuun voimakkaan vaikutuksen, Oesch sanoo.

– Lopullisen sysäyksen antoi Venäjänmaan tsaarin julistus 17. päivänä marraskuuta vuonna 1914, jolla riistettiin Suomelta autonomian viimeisetkin rippeet. Viikkoa myöhemmin Svinhufvud vangittiin tuomarinpöydän takaa ja kuljetettiin Siperiaan.

– Päädyin monien muiden tavoin toteamaan, että ainoa keino itsenäisyyteen olivat aseet.

Nuori ylioppilas ilmoittautui Lockstedtin leirin Pfadfinder -kurssille Pohjois-Saksassa helmikuussa vuonna 1915.

Preussin 27. jääkäripataljoonassa Oesch yleni Oberzugführeriksi ja sai komentoonsa toisen konekiväärikomppanian.

Oesch saapui Suomeen kapteenina vuonna 1919 ja hänelle määrättiin VIII jääkäripataljoona. Kansalaissodassa hän toimi pataljoonansa komentajana Kannaksella ja osallistui muun muassa Raudun (Sosnovon) ratkaisutaisteluihin Vuoksen eteläpuolella.

 

Oesch meni naimisiin Aitanga Niskasen kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta. Karl Christian syntyi vuonna 1921 ja Ann-Mari 1922.

Oesch suoritti Ranskan sotakorkeakoulun Ecole Superieure de Guerren vuosina 1924 - 1926 ja ylennettiin everstiksi. Vuosina 1926 - 1929 hän toimi Suomen Sotakorkeakoulun johtajana. Hänestä tuli tärkeän 1. divisioonan komentaja vuonna 1929 ja seuraavana vuonna hänet ylennettiin kenraalimajuriksi.

Vuonna 1930 kenraali Oesch nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi. Hänen johdollaan tehtiin ne liikekannallepanosuunnitelmat, jotka olivat Suomen armeijan menestyksen pohjana talvisodassa. Vuonna 1932, Mäntsälän kapinan aikana, hän toimi apulaissisäministerinä. Kenraaliluutnantiksi Oesch yleni vuonna 1936.

 

Talvisodan alussa Oesch oli päämajan yleisesikunnan päällikkönä. Helmikuun lopulla 1940 puna-armeija teki kuuden divisioonan voimin maihinnousun Viipurinlahden jään yli Virolahteen ja Säkkijärvelle.

Oesch määrättiin rannikkoryhmän komentajaksi kenraali Martti Walleniuksen tilalle. Nopeasti irrotettujen ja jopa tilapäisten joukkojen avulla Oesch onnistui pysäyttämään puna-armeijan etenemisen sisämaahan ja Kotkan suuntaan.

Jatkosodan alussa Oesch komensi neljättä armeijakuntaa, joka valtasi Viipurin ja Kannaksen syyskesällä vuonna 1941. Alkuvuodesta 1942 hänet määrättiin Karjalan armeijan, sittemmin Aunuksen ryhmän komentajaksi. Huhtikuussa 1942 puna-armeija teki Aunuksessa Syvärin keskijuoksulla niin sanotun "kelirikkohyökkäyksen", jonka Oeschin armeija torjui kymmenessä päivässä.

 

Saksan sotaonni kääntyi ratkaisevasti vuodenvaihteessa 1942 - 1943, kun punakenraalien Konstantin K. Rokossovskin ja Andrei I. Jeremenkon joukot saartoivat kenraalieversti Friedrich Pauluksen johtaman 6. armeijan Stalingradissa Volgan rannalla. Motista korjattiin yli 300 000 kaatunutta tai antautunutta saksalaista, joukossa 24 kenraalia ja sotamarsalkaksi ylennetty Paulus.

Samaan aikaan puna-armeijan kenraalit Leonid A. Govorov ja Kirill A. Meretškov valtasivat saksalaisilta Nevajoen niskalla sijaitsevan Pähkinänlinnan (Petrokrepost), jolla Leningradin saarto murrettiin.

– Se oli enne siitä, mitä tällä suunnalla pian tapahtuisi, Oesch sanoo.

Heinäkuussa vuonna 1943 Saksan panssarivoimat lyötiin murskaksi Kurskissa, Keski-Venäjällä. Saksalaisten vastarinta murtui myös Pohjois-Afrikassa ja liittoutuneet tekivät maihinnousun Italiaan.

Seuraavasta talvesta tuli erittäin verinen. Saksalaisten tappioiksi venäläiset ilmoittivat 6 400 000 kaatunutta ja vankia, omiksi tappioikseen 4 200 000 miestä.

Suomessa elettiin Ruususen unta.

 

Ensimmäisen varoituksen tulevasta sai Helsinki. Kaupunkia pommitettiin kolme kertaa kymmenen päivän välein vuoden 1944 helmikuussa, yhteensä yli 2 100 pommituslennon voimin. Helsingin pelasti everstiluutnantti Pekka Jokipaltion Ilmatorjuntarykmentti 1. Tappiot olivat "vain" 151 kuollutta ja 400 haavoittunutta.

Suomi otti onkeensa ja pyrki saamaan neuvottelukosketuksen Neuvostoliiton hallitukseen rauhanehtojen kuulemiseksi. Yhteys saatiin, silloinen Tukholman suurlähettiläs Juho Paasikivi ja entinen ulkoministeri Carl Enckell matkustivat Moskovaan.

Rauhanehdot olivat kuitenkin liian kovat, Suomi ei katsonut voivansa suostua niihin. Neuvostoliitto totesi 22. päivänä huhtikuuta, että Suomi oli katkaissut välirauhanneuvottelut.

Alkoi odotus.

 

Karjalan kannaksen länsiosan puolustuksesta vastasi kenraali Taavetti "Pappa" Laatikaisen IV armeijakunta, johon kuului etulinjassa oikealta vasemmalle 10. divisioona ja 2. divisioona.

– Vihollisen toiminta on viime aikoina tullut erittäin aktiiviseksi, kenraalimajuri Jussi Sihvon 10. divisioonan sotapäiväkirjassa todetaan toukokuun lopulla.

- Liikenne vihollisen puolella varsinkin öisin on vilkasta. Kaikki merkit viittaavat hyökkäyksen valmisteluun.

– Ilmatoiminta on vilkastunut tulitus-, pommitus-, tiedustelu- ja valokuvaustarkoituksessa, kenraalimajuri Armas-Eino Martolan 2. divisioona ilmoitti ylöspäin IV armeijakunnalle.

– Vihollinen työntää asemiaan lähemmäksi kaivaen päivittäin lähestymishautoja.

Myös IV armeijakunnan esikunta raportoi tilanteesta.

– ...ei tunnu mahdottomalta, että vihollinen valmistautuisi hyökkäykselliseen toimintaan Kannaksella.

Mutta:

– ...yleishyökkäystä ennen heinäkuuta tuskin lienee odotettavissa.

 

Lentotiedustelu totesi jatkuvaa liikennettä Leningradin pohjoispuolella. Yhdellä ainoalla tiedustelulennolla havaittiin 565 kuorma-autoa ajossa vihollisen puolella. Rautatieasemilla oli jatkuvasti voimakkaan ilmatorjunnan suojaamia junia. Myös lukusia uusia tykkiasemia löydettiin.

– Nämä olivat ilmeisesti selviä merkkejä pian alkavasta hyökkäyksestä, Oesch kirjoittaa. - Mutta nekään eivät näytä antaneen aihetta muuttaa jo muodostunutta käsitystä muutamissa johtoportaissa.

Päämajan tiedusteluosaston katsauksessa toukokuun lopulla todetaan "suuria kuljetuksia, jotka viittaavat huomattaviin ryhmitysmuutoksiin Kannaksen keskiosissa".

Tiedusteluosasto pohti kolmea vaihtoehtoa: vihollisen suurhyökkäystä, sen puolustuksen huomattavaa vahvistamista, tai joukkojen vaihtoa.

– Ratkaisu eri mahdollisuuksien välillä riippuu vastaisuudessa saatavista tiedoista.

Tästä huolimatta päämajassa tehtiin joukko merkillisiä päätöksiä. 9 000 reserviläistä lähetettiin maatalouslomalle normaalien vuorolomien lisäksi. Kolme ikäluokkaa päätettiin kotiuttaa. Kokeneita rintamamiehiä komennettiin koulutustehtäviin. Rintamajoukkojen traktoreita ja hevosia komennettiin taakse linnoitustöihin.

Oesch ymmärtää päämajan vaikuttimia.

– Pellot oli muokattava ja siemen oli saatava maahan. Leipä oli turvattava niin siviileille kuin armeijallekin.

Oeschin johtopäätökset ovat kuitenkin kitkerät.

– Eräs sodankäynnin tärkeimmistä säännöistä, että on varustauduttava pahimman mahdollisen tapauksen varalle, niin ettei yllätystä pääse syntymään, ei näytä olleen selvänä ylipäällikön näköpiirissä, Oesch toteaa.

– Kasvavan uhkan merkit aliarvioitiin ja suurhyökkäys pääsi yllättämään voimallaan ja laajuudellaan.

 

Yhdeksäntenä päivänä kesäkuuta vuonna 1944 kello 5.55 aamulla punakenraali Leonid A. Govorovin 23. armeija käynnisti suomalaisten "läksytyksen", kuten ylipäällikkö Josif Stalin asian ilmaisi. Kolmesataa lentokonetta pommitti suomalaisten etulinjaa. Terässinfoniaksi hyökkäyksen teki voimakas tykistövalmistelu, jokaista rintamakilometriä ampui yli kaksisataa putkea. Ensimmäiset jalkaväkihyökkäykset alkoivat kello 7.30, mutta ne torjuttiin.

Kello 16.30 kiivas tykistötuli alkoi uudestaan ja puolen tunnin kuluttua jalkaväki murtautui muutamiin tukikohtiin 2. ja 10. divisioonan lohkoilla. Iltaan mennessä vihollinen heitettiin takaisin lähes täysin, vain ns. Mottorin mutka jäi puna-armeijan haltuun.

Yö oli rauhallinen. IV armeijakunnan esikunnassa ja päämajassa ei vieläkään uskottu suurhyökkäykseen.

Kunnes armeijankenraali Govorov pani tosissaan tuulemaan seuraavana aamuna kello viisi. Govorovilla oli käytössään 260 000 miestä sekä yli kuusisataa panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä, yhteensä yli kaksikymmentäneljä divisioonaa. Ja tuhat lentokonetta.

Suomella oli Kannaksella Laatikaisen neljäs armeijakunta ja kenraali Hjalmar Siilasvuon kolmas armeijakunta, yhteensä 102 000 miestä, josta pääasemassa 44 000 sotilasta. Lisäksi reservinä kaukana takana oli panssarikenraali Ruben Laguksen kaksisataa vaunua, joista sata lähes romutuskunnossa olevaa T-26 -panssaria.

Helvetillinen tykistövalmistelu kuului Mikkeliin asti, parinsadan kilometrin päähän. Valkeasaaren maastoa peitti kolmekymmentä metriä korkea pöly- ja hiekkapilvi, jonka yläpuolella leijui paksu savumatto. Kello seitsemän tuli Govorovin jalkaväki, kello 7.45 tulivat raskaat T-34 Sotka panssarivaunut ja kello yhdeksältä Valkeasaaren lohko oli murtunut. 10. divisioonan 68 tykkiä jäi hevosten ja traktoreiden puuttuessa viholliselle. Tykkien laukaisulaitteet ehdittiin tuhota.

 

Iltapäivällä etulinjassa ollut jalkaväkirykmentti 1 oli puolustuskyvytön, lähes viisisataa miestä oli kaatunut tai haavoittunut, saman verran menettänyt hermonsa tai liittynyt käpykaartiin, yhteensä kolmekymmentä prosenttia vahvuudesta.

– Marsalkalle nousi häpeän puna poskille rykmentin menettelyn johdosta, kenraali Waldemar Erfurth, Wehrmachtin edustaja päämajassa, kirjoittaa.

Voimasuhteet olivat Suomen kolme pataljoonaa vastaan puna-armeijan 18 kaartinpataljoonaa.

Iltaan mennessä 30. kaartin armeijakunta oli edennyt 15 kilometriä yli 20 kilometrin leveydeltä. Kesän 1944 katastrofi numero yksi oli tapahtunut tosiasia.

Suomalaiset vetäytyivät 15 - 30 kilometriä taaempaan, heikosti linnoitettuun Vammelsuusta Taipaleelle kulkevaan VT-asemaan.

Puna-armeija sai kosketuksen VT-asemaan 12. päivänä kesäkuuta. Linja kesti kaksi vuorokautta.

Läpimurtokohdaksi Govorov valitsi Kuuterselän, jota puolusti viimeinen hakkapeliitta, kenraali Aaro Pajari ja hänen 3. divisioonansa. Puna-armeija hyökkäsi rajusti ja häikäilemättömästi kokonaisen panssariprikaatin voimin. Siinä ei auttanut edes hätiin ehtinyt Lagus, suomalaisia oli liian vähän ja lisäksi väärässä paikassa.

 

Lukumääräisesti Suomen sotahistorian rajuin panssaritaistelu päättyi suomalaisten voittoon. Panssarieversti Albert Puroman taisteluosastolta meni viisi Stu-40 rynnäkkötykkivaunua. Mutta Puroman osasto ehti ennen vetäytymistään tuhota 11 kappaletta T-34 Sotka panssaria, kolme Klim Voroshilovia ja kolme rynnäkkötykkivaunua.

Miestappiot olivat raskaat, yli tuhat suomalaista jääkäriä kaatuneena tai haavoittuneena.

Samaan aikaan Martolan 2. divisioona joutui ankariin taisteluihin Kuuterselän itäpuolella Siiranmäessä. Taistelusta tuli torjuntavoitto, jonka kunnia lankesi everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin jalkaväkirykmentti 7:lle, Tyrjän rykmentille ja etenkin rykmentin toisen pataljoonan komentajalle kapteeni Aimo Raassinalle.

Govorovin silmissä siinsi Viipuri, mikään ei tuntunut pysäyttävän puna-armeijaa. VT-linja piti jättää, se oli katastrofi numero kaksi.

14. päivänä kesäkuuta marsalkka nimitti Oeschin Kannaksen joukkojen komentajaksi.

– Tuntui, että tästä tehtävästä en taida selvitä, Oesch sanoo. – Länsi- ja Keski-Kannas oli sekasorron vallassa. Kuuterselkä oli juuri murtunut ja Siiranmäen verinen torjuntataistelu oli käynnissä.

Seuraavana päivänä ylipäällikkö kysyi Oeschilta, voidaanko vallata takaisin VT-linjan menetetyt osat.

– Ehdotin, että sitkeästi viivyttäen vetäydyttäisiin VKT-asemaan, johon saavuttaessa lisävoimatkin ehtisivät perille, Oesch kirjoittaa.

Näin tehtiin, Oeschin joukot miehittivät 70 - 90 kilometriä taaempana sijaitsevan VKT-aseman 18. ja 19. kesäkuuta. Linja oli Kannaksen viimeinen puolustusasema, sen takana Suomi oli avoinna.

Apuun riensivät Itä-Karjalasta kenraalimajuri Einar Vihman 6. divisioona ja kenraalimajuri Kaarlo "Kylmä-Kalle" Heiskasen 11. divisioona.

 

Vielä kirjoitettaisiin yksi synkkä luku Suomen sotahistoriaan, Viipurin menetys. Puna-armeija saapui Viipurin eteen aamuyöstä 20. kesäkuuta. Iltapäivällä kello 16.45 vänrikki Eelis Mäkinen laski Pyhän Olavin tornissa liehuvan Suomen lipun alas venäläisen tykin tulittaessa linnan muureja.

Karjalaisten kaupungista luovuttiin lähes ilman taistelua. Eräs syy Viipurin menetykseen oli tykistön ammusten puute. Niitä kyllä oli yllin kyllin, mutta ei oikeissa paikoissa. Toisena syynä oli taistelumoraali, viinakauppakin ryöstettiin.

– Mielikuvituksen ja pelon tuotteena syntynyt ja liikkeelle lähtenyt väärä vetäytymiskäsky levisi nopeasti, Oesch sanoo.

– Rintama murtui keskeltä ja pataljoonat jättivät asemansa saarrostusuhkan pelosta.

– Sotahistoriallinen skandaali, Mannerheim kirjoittaa.

– Suomalaiset häipyivät Viipurista, kun löimme käsiämme yhteen, tunnettu propagandaääni Moskovan Tiltu ilkkui.

Se oli kolmas ja samalla viimeinen kesän 1944 katastrofeista. Stalin vaati suomalaisten ehdotonta antautumista ja määräsi Govorovin etenemään Imatran-Lappeenrannan tasalle kesäkuun 28. päivään mennessä.

 

25. päivänä kesäkuuta kello 6.00 aamulla venäläiset aloittivat ankaran tykistövalmistelun Viipurin itäpuolisessa maastossa, Talissa. Perässä seurasivat vahvat panssarivoimat ja maataistelukoneiden tukema jalkaväki. Venäläiset murtautuivat kahden päivän aikana asemiin. Oesch ryhmitti suomalaisjoukot uudelleen ja suomalaisten vastahyökkäys alkoi 27. päivänä kesäkuuta. Hyökkäys eteni aluksi menestyksekkäästi, oli syntyä 10 000 punasotilaan jättiläismotti.

– Saarrostuspussin suu oli enää vain kilometrin levyinen, Oesch sanoo.

Mutta venäläisillä oli käytössään ainakin 16 divisioonaa, jotka sitoivat suomalaisten voimia. Pussin suuta ei saatu kiinni.

29. päivänä kesäkuuta Oesch määräsi rintamalinjan tuntuvan oikaisun. Rankat taistelut päättyivät 30. päivänä kesäkuuta, jolloin suomalaiset olivat vetäytyneet viimeiselle puolustusasemalleen.

Oesch pitää Tali-Ihantalan torjuntavoiton avaimina tehokasta panssaritorjuntaa ja voimakasta tykistöä. Kenraali keskitti Ihantalan maastoon yli 250 tykin tulen.

– Se oli suurin tykistön keskitys koko sotiemme aikana. Kalusto oli kunnollista ja ammuksia riitti.

 

– Kun venäläiset eivät näyttäneet saavan aikaan mieleistään tulosta Ihantalan suunnalla, täytyi sitä yrittää muualla, Oesch sanoo.

Heinäkuun 1. päivän vastaisena yönä Viipurinlahdella alkoi maihinnousuyritysten sarja, materiaalia ja miehiä säästämättä, olihan Stalinin käsky täyttämättä. Mutta kymmenen päivän yritysten tuloksena oli vain muutama vallattu saari, mantereelle puna-armeija ei saanut jalansijaa.

Ihantalan ja Viipurinlahden taistelujen riehuessa Oesch sai kolmannen murheen, Vuosalmen Keski-Kannaksella. Suomalaisilla oli strateginen sillanpääasema Vuoksen etelärannalla Äyräpäässä. Venäläisten suurhyökkäys alkoi 4. päivänä heinäkuuta kello 3.50 aamulla klassiseen tapaan. Tulivalmisteluun osallistui 25 kenttätykistöpatteria, sata kranaatinheitintä, raketinheittimiä sekä toistasataa maataistelu- ja pommikonetta.

Puna-armeija valtasi sillanpään aamulla heinäkuun 9. päivänä, aloitti Vuoksen ylimenon ja onnistui pureutumaan vastarannalle. Ankarien taistelujen jälkeen venäläiset saivat jonkin verran laajennettua sillanpääasemaansa, mutta siihen se jäi. Tappiot olivat rajut, 15 000 kaatunutta punasotilasta, 6 000 kaatunutta, haavoittunutta tai kadonnutta suomalaista.

Mannerheim-ristin ritari Oesch oli joukkoineen pysäyttänyt puna-armeijan. Stalinin läksytys jäi puolitiehen.

– Suomalainen sotilas oli ryhdistäytynyt, se luotti jatkuvasti aseisiinsa ja omaan itseensä, Oesch sanoo.

 

Tasavallan presidentti Risto Ryti erosi toimestaan 1. päivänä elokuuta ja hänen tilalleen eduskunta valitsi Mannerheimin. Vaihdos aukaisi tien rauhaan. Aselepo astui voimaan Suomen puolelta 4. päivänä syyskuuta ja Neuvostoliiton puolelta seuraavana päivänä.

Sotien jälkeen Oesch toimi vt. yleisesikunnan päällikkönä ja armeijakunnan komentajana. Hän erosi puolustusvoimista vuonna 1945 ja istui "sotarikollisena" vankilassa kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Vuonna 1948 Oesch astui Suomen Maanviljelyskauppa Oy:n palvelukseen sivukonttorien tarkastajana.

Vuonna 1957 Oesch oli mukana perustamassa Kansa Taisteli -lehteä, jonka päätoimittaja hän oli vuosina 1964 - 1974. Hänet vihittiin Turun yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1960.

Aitanga Oesch kuoli vuonna 1972. Jääkärikenraali Karl Lennart Oesch 28. päivänä maaliskuuta 1978. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.

Kolmas ja ratkaiseva erä

Puna-armeija voitti vuoden 1944 kesällä kaksi ensimmäistä erää. Suomalaisten eteen työnnetty pääasema murtui ja seuraava, huonosti linnoitettu VT-linja ei kestänyt. Kolmas ja ratkaiseva erä alkoi menestyksellä, Viipurin valtauksella. Mutta:

– Viipurin menetys ei järkyttänyt Kannaksen puolustusta, Oesch kirjoittaa. – Se oli vain paha kauneusvirhe sotilaallisessa toiminnassa.

Viimeinen puolustuslinja taipui Viipurin kohdalla ja kaupungin itäpuolella, mutta linja piti.

Mikä oli Stalinin offensiivin lopullinen päämäärä?

Kenraali Leonid A. Govorovin kerrotaan sanoneen eräässä tilaisuudessa, että tarkoituksena on hyökätä Helsinkiin saakka. Totta vai tarua?

Yhdysvaltain Ankaran suurlähettiläs sanoi kesäkuussa 1944 Suomen kollegalleen, että Stalin oli päättänyt nielaista Suomen ennen ryhtymistä muihin tehtäviin.

– Oli odotettavissa, että punainen armeija heinäkuun puolivälissä saavuttaisi Helsingin. Vaikka se maksaisi heille 100 000 - 200 000 miestä, lähettiläs sanoi.

Oeschin mukaan Suomen armeijan taistelun lopputulosta on pidettävä suurena torjuntavoittona. Stalinilla oli kiire marssittaa joukkonsa Berliiniin.

– Torjuntavoittomme pelasti meille Kanta-Suomen, sen maan ja kansan, ja esti rautaisen esiripun siirtämisen niiden länsipuolelle.

Oeschin ehkä tänään itsestään selviltä tuntuvat sanat ovat vuodelta 1956.

 

 

© Robert Brantberg

 

Etusivu

Romaanit

Mannerheim

Elämäkerrat

Pienoiselämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivun alkuun