SA-kuva

Kenraaliluutnantti Lauri Malmberg 1888−1948

Kenraaliluutnantti

Lauri Malmberg

Suojeluskuntien komentaja

Musta umpiauto ajaa tummenevassa illassa pitkin Unioninkatua kohti Tähtitorninmäkeä. Takapenkillä istuu kaksi kenraalia, jotka hiljakseen tyhjentävät neljättä White Horse -puolikastaan.

Eletään sunnuntaita, on maaliskuun 6. päivä 1932. Valtakunta kohisee Mäntsälän kapinasta, laillinen hallitusvalta on vaarassa. Siitäkös takapenkkiläiset vähät välittävät.

Auto pysähtyy mäen päällä. Kenraalit nousevat kyydistä, ehkä hieman horjuen, ja suunnistavat Haaksirikkoisten patsaalle. He ottavat ryypyt pullostaan, tekevät kunniaa.

− Meille haaksirikkoisille, toinen kenraaleista sanoo.

Pullo tyhjenee ja upseerit palaavat autolle. Korpraali saa käskyn ajaa Mariankadun poliisiasemalle. Viikon kestänyt Mäntsälän “kapina” on päättynyt.

Lapuanliike järjesti Mäntsälän kapinaksi kutsutun selkkauksen vuoden 1932 helmikuun lopulla. Paikkakunnalle kokoontui talonpoikaisjohtaja Vihtori Kosolan ja kenraalimajuri Martti Walleniuksen johdolla satoja miehiä vaatimaan hallituksen eroa. Puhuttiin vallankaappauksesta.

Tilanne sai alkunsa Mäntsälän työväenyhdistyksen järjestämästä puhetilaisuudesta lauantaina 27. helmikuuta. Mäntsälän valkoiset eivät hyväksyneet ajatusta ja juhlapäivänä työväentaloa piiritti noin 400 lapualaista ja suojeluskuntalaista.

Piirittäjät vaativat nimismiestä puuttumaan tilaisuuteen, mutta tämä ei suostunut ja piirittäjät ryhtyivät tulittamaan työväentaloa. Tällöin nimismies joutui lopettamaan tilaisuuden ja maaherra Bruno Jalander määräsi kapinoitsijat vangittavaksi. Paikalla olleet parikymmentä poliisia eivät kuitenkaan kyenneet täyttämään käskyä.

SUOJELUSKUNNAT JA ARMEIJA HÄLYTETÄÄN

Suojeluskuntalaisia hälytettiin ympäri maata Mäntsälään sunnuntaina. Kosola ja Wallenius lähettivät presidentti Ukko-Pekka Svinhufvudille kirjelmän, jossa vaadittiin Juho Niukkasen hallituksen eroa. Lapualaiset suunnittelivat myös marssia Helsinkiin.

Sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti Aarne Sihvo määräsi armeijan joukot liikkeelle. Suojeluskuntien päällikkö, kenraalimajuri Lauri Malmberg, puolestaan ehdotti, että kapinallisten vaatimuksiin pitäisi suostua kansalaissodan välttämiseksi. Presidentti Svinhufvud tuskastui väittelyyn.

− Herrat kenraalit vastaatte siitä, ettei yksikään aseellinen mies tule Mäntsälästä pääkaupunkiin, presidentti määräsi.

Presidentti vetosi radiossa luetussa julistuksessaan suojeluskuntalaisiin, että he kuuliaisina laeille ja valalleen palaisivat kotiseudulleen.

Neuvottelut lapualaisten kanssa jatkuivat pitkin viikkoa, mutta niistä ei tullut mitään. Osasyynä oli, että lapuanliikkeen johto oli päissään selkkauksen aikana.

PRESIDENTIN PUHUTTELUN

Lopulta lapualaiset päättivät antautua, he näkivät tilanteensa toivottomaksi. Kenraalimajuri Malmberg sai presidentiltä tehtäväkseen vangita lapuanliikkeen johto, kotiuttaa Mäntsälässä olevat joukot ja huolehtia siitä, ettei verenvuodatusta tapahdu. Lisäksi hänen piti riisua miehet aseista.

Sunnuntaina Malmberg lähti kohti Mäntsälää. Hän kohtasi kapinallisten autokolonnan Kellokoskella. Paikalla oli runsaasti aseistettuja miehiä.

− Näin samanlaiset järkähtämättömät tyypit, tosin nyttemmin paremmin koulutetut, joiden niin monta kertaa olen nähnyt katsovat kuolemaa vasten kasvoja, Malmberg sanoo.

Presidentti ei ollut julistuksessaan vaatinut aseiden luovuttamista, joten Malmberg katsoi voimankäytön välttämiseksi parhaaksi jättää miehet rauhaan.

− Pidin ainoana oikeana ratkaisuna, että saavat hajaantua aseineen, Malmberg sanoo.

Malmberg pyysi Walleniuksen autoonsa. Kolonnan matka kohti Helsinkiä jatkui. Wallenius halusi puhua politiikkaa, joka tietenkin oli tulenarka aihe. Malmberg avasi viskipullon tunnelman keventämiseksi. Keskustelu siirtyi perheasioihin ja muihin maanläheisiin kysymyksiin.

Auto saapui Helsinkiin. Välttääkseen lehtikuvaajia ja muuta hälinää Malmberg määräsi autonsa Tähtitorninmäelle. Tiettävästi aloite oli Walleniuksen. Miehet kävivät Haaksirikkoisten patsaalla jonka jälkeen Wallenius passitettiin muiden kapinajohtajien lailla poliisin huostaan.

Malmbergin autonkuljettaja, korpraali August Weckström, puhui retken tapahtumista sivu suunsa ja tarina Haaksirikkoisten patsaasta levisi välittömästi ympäri maan. Malmberg sai kutsun Ukko-Pekan puhutteluun. Tilannetta ei parantanut se, että Malmberg oli ollut kateissa kaksi päivää tapauksen jälkeen.

Presidentti hyväksyi ratkaisut, mutta ihmetteli alkoholin runsasta käyttöä. Elettiin kieltolain viimeistä kuukautta.

− Jos olisin mennyt pidättämään kenraali Wilkamaa, olisin ottanut mukaani virsikirjan, Malmberg sanoi Ukko-Pekalle. - Mutta koska tunnen Walleniuksen harrastukset, otin mukaani viskiä.

Jalkaväenkenraali Kalle Wilkama, entinen Sotaväen päällikkö, tunnettiin jumalaa pelkäävänä miehenä. Wallenius, entinen yleisesikunnan päällikkö, tunnettiin siitä, ettei yleensä sylkenyt lasiin.

− En ole koskaan kuullut sotapäälliköstä, joka olisi raittiusmies, Wallenius sanoi ylipäällikkö Gustaf Mannerheimille talvisodan aikana.

STADIN KUNDI

Suojeluskuntien tuleva ylipäällikkö Kaarlo Lauri Torvald Malmberg syntyi 8. toukokuuta 1888 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat lehtori Emil Othniel Malmberg ja opettaja Aino Emma Wilhelmiina o.s. Perenius. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, Erik vuonna 1892 ja Lauri 1898.

Isästä Emil Malmbergistä tuli myöhemmin Suomalaisen reaalilyseon rehtori. Aino Malmberg toimi englannin kielen opettajana. Hän osallistui vuosisadan alussa vastarintaliikkeeseen, joutui tutkintavankeuteen ja joutui lähtemään maasta.

Aino Malmberg asettui Englantiin ja hänestä tuli kysytty puhuja yleisötilaisuuksiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, kansainvälisesti tunnettu kirjailija, pasifisti ja feministi.

Emil ja Aino Malmberg erosivat jo ennen Ainon muuttoa ulkomaille. Emil Malmberg avioitui myöhemmin Aura Agneta o.s. Keinosen kanssa.

Lauri Malmberg, joka ei ymmärtänyt sanaakaan ruotsia, pantiin ruotsinkieliseen kansakouluun. Parempi väki pani lapsensa yksityiskouluihin, mutta Laurin isä oli sitä mieltä, ettei niiden opetus ollut riittävän hyvää.

Opetuksen seuraaminen oli aluksi vaikeaa. Mutta koulun pihalla löytyi yhteinen kieli, Helsingin katukieli, jota siihen aikaan kutsuttiin “gatscharikieleksi”. Kieli poikkesi huomattavasti Stadin slangista, joka tuli myöhemmin käyttöön.

Malmbergistä kasvoi aito paljasjalkainen Stadin kundi, jolla oli suvaitsevainen yhteiskuntanäkemys. Sen hän oli perinyt äidiltään.

Malmberg selvisi kielivaikeuksistaan huolimatta kansakoulusta ja pääsi Suomalaiseen normaalilyseoon, joka siihen aikaan oli hienoin ja tavoitelluin suomalainen poikakoulu. Mutta Lauri jäi neljännelle luokalle, keskiarvo oli 5,73. Kasvitieteessä oli nelonen, äidinkielessä, latinassa ja laskuopissa viitonen sekä uskonnossa ja historiassa kuutonen.

− Normaalilyseossa oli kokemattomia opettajia, jotka eivät saaneet oppilaitaan mukaan, Malmberg sanoo. − Historiasta ei jäänyt paljonkaan mieleen. Sen tappoivat nimet ja vuosiluvut.

− Muistia kiusattiin turhalla. Myöhemmin ymmärsin hyvin niitä, jotka koulun penkiltä karkasivat merille koettelemaan siipiensä kestävyyttä.

Vanhemmat päättivät laittaa Laurin Suomalaiseen yhteiskouluun. Siellä hän pärjäsi ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1908. Malmberg valmistui sähköpuolen diplomi-insinööriksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1914. Hän sai työpaikan Gottfried Strömbergin konepajassa.

RÄJÄYTYSPROFESSORI

Valmistuttuaan Malmberg osallistui itsenäisyysaktivistien toimintaan. Hän toimi pioneeriryhmien kouluttajana ja häntä kutsuttiin professoriksi.

Nuori diplomi-insinööri oli saanut käsiinsä saksalaisen pioneerialan oppikirjan. Parin viikon kursseilla opiskeltiin siltojen ja rautateiden räjäyttämistä sekä teiden ja lennätinlinjojen katkaisua. Ohjelmassa oli myös taisteluhautojen kaivuuta sekä esteiden ja siltojen rakentamista.

Vuoden 1915 helmikuussa professori ei enää ilmaantunut kursseille. Malmberg oli lähtenyt Saksaan ja liittynyt Pfadfinder-kurssille, josta myöhemmin muodostettiin Preussin Jääkäripataljoona 27. Hän sai jalkaväen peruskoulutuksen. Syyskuussa hänet siirrettiin pioneerikomppaniaan ja ylennettiin Gruppenführeriksi, ryhmänjohtajaksi.

Jääkäripataljoona 27:ään perustettiin seuraavan vuoden maaliskuussa haupitsijaos, jonne Malmberg pääsi tykinjohtajaksi. Jaos lähti itärintamalle toukokuun viimeisenä päivänä. Tulikasteensa Malmberg sai Misse-joen taistelussa.

SAKSAN RAUTARISTI

Haupitsijaos ajoi asemiin suoperäiseen maastoon. Eräässä venäläisten hyökkäyksessä saksalainen tulenjohtaja menetti hermonsa. Vihollinen oli lähietäisyydellä ja tulikomennot eivät ottaneet luonnistuakseen.

Malmberg näki tilanteen, tarttui saksalaista tulenjohtajaa rinnuksista ja työnsi hänet syrjään. Nuori suomalainen antoi omat komentonsa ja tuli osui kohdalleen. Venäläisten hyökkäys pysähtyi.

Saksalaiset raportoivat tapahtumasta ylemmilleen. Gruppenführer Malmberg palkittiin uroteostaan Saksan II luokan rautaristillä.

Haupitsijaos laajennettiin patteriksi, jonka päälliköksi Malmberg määrättiin. Hänet ylennettiin joulukuussa Zugführeriksi, joukkueenjohtajaksi ja myöhemmin Oberzugführeriksi. Malmberg osallistui Misse-joen lisäksi Riianlahden, Ekkau-Kekkaun ja Aa-joen taisteluihin.

Malmberg ylennettiin Suomen armeijan majuriksi vuoden 1918 helmikuussa. Tykkipatteri kuormattiin rahtilaiva Castoriin ja muu osa pataljoonasta matkustajalaiva Arcturukseen, jääkärit lähtivät kohti Suomea. Malmberg saapui Vaasaan jääkäreiden pääjoukon mukana 25. päivänä helmikuuta.

Majuri Malmberg sai tehtäväkseen Jääkäritykistön muodostamisen Pietarsaareen. Tykistödivisioona harjoitteli venäläisillä sotasaalistykeillä, kunnes Saksasta ostetut tykit saapuivat. Ensimmäiset laukaukset uusilla tykeillä ammuttiin tositilanteessa Tampereen pohjoispuolella.

Malmberg joutui myös jalkaväkikomentajan tehtäviin, hänet määrättiin johtamaan Näsijärven itäpuolella olevaa valkoisten rintamaosastoa. Osasto hyökkäsi Messukylän kautta Tampereelle.

Tampereen valtauksen jälkeen Malmberg osallistui Viipurin valtaukseen piiritystykistön komentajana. Se oli ensimmäinen taistelu, jossa suomalainen tykistö tulitti yhtenäisen ja keskitetyn suunnitelman puitteissa.

MUUAN SOKEA SUUTARI

Malmberg määrättiin suunnittelemaan tykistökoulutusta vuoden 1918 sodan jälkeen yhdessä eversti Vilho Nenosen kanssa. Toukokuussa Malmberg ylennettiin everstiluutnantiksi. Hänet nimitettiin Suomen tykistökoulun johtajaksi ja Kenttätykistörykmentti 1:n komentajaksi Lappeenrantaan. Rykmentti siirtyi vuoden lopulla Tuusulaan.

Malmberg oli synnynnäinen kouluttaja, joka tuli hyvin toimeen alaistensa kanssa. Karttaharjoituksissa Malmberg painotti omaa harkintaa.

− Te voitte hyvät herrat joutua tilanteeseen, missä teidän on nopeasti tehtävä ratkaisu, Malmberg sanoi. − Älkää silloin ryhtykö muistelemaan, mitä teille on karttaharjoituksissa opetettu. Menetelkää sen sijaan parhaan ymmärryksenne mukaan.

Eräänä iltana Tykistökoulun upseerit olivat päissään riehuneet upseerikerholla. Asiasta valitettiin Malmbergille. Komentaja ei ollut mikään raittiusmies, mutta päätti kuitenkin, että puhuttelu on paikallaan.

− Hyvät herrat, Malmberg aloitti. − Yöllä on tapahtunut hirveitä.

Malmberg antoi katseensa kiertää seurakuntaa. Sitten hän jatkoi.

− Muuan suutari Koskenmäellä on juonut puuspriitä ja tullut sokeaksi. Minä varoitan herroja.

Läsnäolijoiden helpotukseksi Malmberg jatkoi puhumalla iltalomilla käyvien varusmiesten valvonnasta.

Vuoden 1919 joulukuussa Malmberg meni naimisiin hammaslääkäriksi opiskelevan Ragni Ståhlbergin kanssa. Heille syntyi vuonna 1922 poika, joka kuitenkin kuoli vuoden ikäisenä. Toinen poika Kaarlo syntyi vuonna 1927.

TAIVUTELTIIN SUOJELUSKUNTAAN

Malmberg viihtyi tykistössä, mutta hänet taivuteltiin vuoden 1921 syyskuussa ottamaan vastaan suojeluskuntien ylipäällikön tehtävät. Suojeluskunnat olivat syntyneet syksyllä 1917 punakaartilaisten ja venäläisen sotaväen vastapainoksi. Vuoden 1918 tammikuussa suojeluskunnat nimettiin hallituksen joukoiksi.

Sodassa suojeluskunnat vaikuttivat ratkaisevasti valkoisten voittoon. Valkoisten 20:stä jalkaväkirykmentistä kaksitoista oli koottu suojeluskuntalaisista. Sodan jälkeen senaatti määritteli suojeluskuntien tehtäväksi sotilas- ja urheilukasvatuksen antaminen. Niitten tuli myös toimia tarvittaessa varsinaisen armeijan tukena.

Vapaaehtoistyöhön perustuva järjestö oli oikeistolainen, jäseniksi voitiin ottaa vain sellaisia, jotka kannattivat laillista yhteiskuntajärjestystä.

Järjestön toimintaa johti valtion palkkaama yliesikunta, jonka alaisuudessa toimi 14 ja myöhemmin 21 suojeluskuntapiiriä. Kaikkiaan Suomessa oli yli kuusisataa suojeluskuntaa. Järjestö koulutti päällystöään Suojeluskuntien päällystöopistossa Tuusulassa sekä kursseilla ympäri maata. Järjestö julkaisi Hakkapeliitta-nimistä lehteä.

Malmbergin tullessa suojeluskuntien palvelukseen järjestön asiat olivat sekavassa tilassa. Uusi ylipäällikkö otti tehtävänsä vakavasti, hän kiersi maata ja näki puutteet. Organisaatio oli tehoton ja epäsotilaallinen.

Malmbergin mielestä sulkeisharjoitukset oli jätettävä sivuseikaksi, pääpainon tuli olla taistelu- ja kenttäharjoituksissa. Mutta hän näki myös myönteisiä puolia suojeluskunnissa ja lottajärjestössä.

- Taisteluharjoitukset avasivat silmäni näkemään, millainen voima piili tässä vapaaehtoisjärjestössä, Malmberg sanoo. - Näissä miehissä ja naisissa oli runsaasti patoutunutta voimaa, jonka sotilaallinen koulutus tarjosi aavistamattomia mahdollisuuksia.

VAARA ON AINA OLEMASSA

Malmbergin omaksuma linja näkyi selvästi hänen päiväkäskyssään lokakuussa.

− Suomen maantieteellisestä asemasta seuraa, että vaara on aina olemassa, Malmberg sanoi. − Kansamme vähälukuisuus ja taloudellinen heikkous estää meitä ylläpitämästä niin lukuista vakinaista sotaväkeä, että se edes jotakuinkin riittäisi hyökkäyksiä torjumaan.

Malmbergin mielestä vapaaehtoiset suojeluskunnat edustivat kansanpuolustusaatetta sen kauneimmassa muodossa.

− Pyrkimyksenä on saada suojeluskunnat entistä enemmän taistelukelpoisiksi.

Järjestön päätoimintamuodoiksi tulivat harjoitusten lisäksi ampumaurheilu sekä voimistelu ja liikunta, etenkin ampumahiihto.

Malmberg ylennettiin toisena jääkärinä Aarne Sihvon jälkeen everstiksi vuoden 1922 itsenäisyyspäivänä. Hän toimi puolustusneuvoston jäsenenä vuosina 1923-1939.

Malmberg oli myös sotaministerinä vuosina 1924-1925. Hän tuli ministeriaikanaan tunnetuksi lyhyistä eduskuntavastauksistaan. Vasemmisto halusi lakkauttaa suojeluskunnat, koska piti niitä luokkajärjestönä.

− Tulisiko maanpuolustus heikommaksi, jos suojeluskunnat lakkautettaisiin ja tilalle asetettaisiin miliisin kaltainen reservi? SDP:n kansanedustaja Reinhold Svento kysyi Malmbergiltä .

− Tulisi, Malmberg vastasi.

Toisen kerran oppositio kysyi suoraan voitaisiinko suojeluskunnat lakkauttaa?

− Ei, kuului Malmbergin vastaus.

POLIITTISIA VAIKEUKSIA

Malmberg ylennettiin kenraalimajuriksi vuoden 1927 itsenäisyyspäivänä, jälleen toisena jääkärinä. Vuonna 1928 tasavallan presidentistä tuli suojeluskuntien ylipäällikkö ja Malmbergin tehtävänimike muuttui suojeluskuntien päälliköksi. Vuonna 1941 nimikkeeksi tuli suojeluskuntien komentaja. Tehtävät säilyivät samoina.

Malmberg joutui tekemään pesäeroa lapuanliikkeeseen vuonna 1930. Monet suojeluskuntalaiset, kuten Helsingin piiripäällikkö, eversti Woldemar Hägglund ja yliesikunnan jaostopäällikkö, majuri K.E. Levälahti, osallistuivat aktiivisesti talonpoikaismarssin järjestelyihin vuoden 1930 kesällä. Malmberg joutui määräämään, ettei järjestö osallistu poliittiseen toimintaan. Hän kielsi suojeluskuntapuvun käytön lapuanliikkeen tilaisuuksissa.

Mäntsälän kapinan jälkipyykissä rangaistuksen sai 54 suojeluskuntalaista. Ainoa, joka pysyvästi erotettiin järjestöstä oli Wallenius.

Kolauksen suojeluskuntien maineelle aiheutti myös se, että suojeluskuntalaisia osallistui asepuvuissaan vasemmistolaisten kyydityksiin. Ongelmia aiheutti myös Tampereen suojeluskuntapäällikkö, everstiluutnantti Aaro Pajari, poistamalla vuoden 1933 helatorstaina SDP:n puoluekokousta varten Hämeenkadun varteen nostetut punaliput. Pajari tuomittiin tempusta 20 päivän kotiarestiin.

Sosialidemokraatit, Väinö Tanner etunenässä, vaativat Malmbergin erottamista. Tilanteen rauhoittamiseksi Malmberg lähti vuoden mittaiselle opintokomennukselle Ruotsiin ja Englantiin.

Suojeluskunnista kehittyi poliittisista sekoiluista huolimatta 1930-luvulla mahtava järjestö, jonka osuus talvisodan torjuntavoitossa oli keskeinen. Jalkaväkisuojeluskuntien ohessa etenkin tykistösuojeluskunnilla oli suuri merkitys.

Suojeluskuntiin ei voinut liittyä alle 17-vuotiaana ja nuorison innostamiseksi suojeluskuntien yhteyteen perustettiin poikaosastoja. Vuonna 1936 suojeluskuntien poikaosastoissa oli 25 000 jäsentä. Toiminnan päämuotona oli urheilu, maastolenkit ja henkinen kasvattaminen. Politikonti oli kiellettyä.

Sodissa sotilaspojat olivat muun muassa ilmavalvonta- ja muissa vartiointitehtävissä. Olipa rintamalla jopa 15-vuotiaista koottu tykkipatteri, jota sanottiin Oravapatteriksi.

Kenraaliluutnantiksi Malmberg ylennettiin vuoden 1936 toukokuussa, nyt kolmantena jääkärinä Sihvon ja Hugo Östermanin jälkeen.

KOHTI TALVISOTAA

Akateeminen Karjala-seura esitti vuoden 1938 keväällä itärajan linnoittamista vapaaehtoisin voimin. Seuraavan vuoden kesällä ajatus toteutui, suojeluskunnat järjestivät töiden käytännöllisen puolen. Linnoitustöihin osallistui 65 000 miestä, joista arviolta kaksi kolmasosaa oli suojeluskuntalaisia. Noin 2 500 lottaa osallistui muonitukseen ja majoitukseen.

Saksa hyökkäsi Puolaan 1. päivänä syyskuuta, toinen maailmansota syttyi. Lokakuussa Suomi määräsi liikekannallepanon. Kymmenessä päivässä suojeluskuntajärjestöt perustivat omat joukkonsa.

Talvisodassa Suomen puolustusvoimiin kuuluivat Kenttäarmeijan lisäksi Kotijoukot, joiden tehtävänä oli perustaa täydennysjoukkoja ja kouluttaa ne sotaan. Lisäksi Kotijoukot hoitivat hevosten ja ajoneuvojen pakko-oton sekä vaatteiden ja muun muassa työvälineiden järjestämisen sotilaille. Suojeluskuntien yliesikunnasta muodostettiin Kotijoukkojen esikunta, jonka päälliköksi tuli Malmberg.

Joukkojen aseistus oli osittain suojeluskuntien varassa. Suojeluskunnat luovuttivat armeijalle yli 86 000 kivääriä, 400 konekivääriä, yli 600 pikakivääriä, lähes 700 konepistoolia, 170 tykkiä ja 290 kenttäkeittiötä. Lisäksi suojeluskuntajärjestön konepaja SAKO valmisti patruunoita ja kunnosti valtion hankkimia ulkomaisia kiväärejä.

Vuoden 1939 joulukuussa rintamalla oli 60 000 suojeluskuntalaista, joka oli noin viidennes kenttäarmeijan lopullisesta vahvuudesta. Näistä noin 8 000 oli reservin upseeria. Lisäksi talvisodassa palveli tuhansia lottia muun muassa kenttäsairaaloissa.

Tammikuussa rintamalle tarvittiin kymmenentuhatta koulutettua miestä kaatuneiden ja haavoittuneiden tilalle, helmikuussa määrä oli noussut 24 000:een. Miehet joutuivat jo hyvin lyhyen koulutusjakson jälkeen lähtemään rintamalle. Kaiken kaikkiaan kotijoukot lähettivät rintamalle noin satatuhatta miestä. Yli joka neljännes talvisodan taistelija oli suojeluskuntalainen.

Talvisodan aikana eräs koko 1930-luvun hiertänyt asia saatiin järjestykseen, kun suojeluskuntajärjestö ja sosialidemokraatit pääsivät sopimukseen siitä, että vasemmistolaisesti ajattelevat ihmiset voivat liittyä suojeluskuntiin. Näin tapahtuikin, eräissä piireissä, kuten Pohjois-Uudellamaalla, Oulussa ja Jyväskylässä noin kolmannes uusista jäsenistä oli sosialidemokraatteja.

KOTIJOUKOILLE KIITOS

Talvisota päättyi 13. päivänä maaliskuuta. Kotijoukkojen esikunta jatkoi toimintaansa supistetussa muodossa välirauhan ajan. Suojeluskuntien koulutustoiminta oli käytännössä jäissä, koska kouluttajat olivat armeijassa ja koulutettaviakaan ei juuri ollut. Vuoden 1941 kesäkuussa Suomessa toimeenpantiin jälleen liikekannallepano. Jatkosota syttyi.

Jatkosodan aikana Malmberg luetteli eräässä tilaisuudessa kotijoukkojen tehtäviä. Lista on pitkä.

− Liikekannallepano, koulutus, huhuntorjunta, kutsunta-asiat, ilmasuojelu, vartiopalvelu, desantintorjunta, siviilityövoiman kokoaminen, siviililiikenne, sotavangit...

Tästä hommasta ei kunniaa juuri ollut jaossa. Pahimmillaan kotijoukoissa palvelevia miehiä kutsuttiin “koiraslotiksi”.

− Kotijoukkojen esikunnan henkilöstölle pitäisi antaa erityinen kiitos sotaan osallistumisesta, Malmberg sanoo. − Sataprosenttinen rintamasoturi on se, joka ase kädessä taistelee vihollista vastaan.

− Sodassa ei kuitenkaan kaikilla ole tilaisuutta tähän. Tarvitaan miehiä esikunnissa, puolustusministeriössä ja sen alaisissa laitoksissa. Niihin on rinnastettava myös kotijoukot.

POISTUMISKIELTO

Luettelo viinaa käyttäneistä suomalaisista kenraaleista ei ole täydellinen ilman Malmbergiä. Aksel Airo, Taavetti Laatikainen, Martti Wallenius, siinä päällimmäiset juhlaveikot aakkosjärjestyksessä. Malmbergin osalta tilanne kärjistyi vuoden 1944 kesällä, ilmeisesti ylipäällikkö Mannerheimillä oli huomauttanut Malmbergille asiasta. Seurauksena oli, että Malmbergin oli anottava kolmen kuukauden sairaslomaa viimeisenä sotakesänä. Loma myönnettiin.

Mannerheimin ehdot olivat tiukat. Malmbergin oli mentävä lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden hoitoon viipymättä ja hän ei saanut poistua hoitopaikastaan edes tilapäisesti. Jos kenraaliluutnantti ei noudattaisi ehtoja, edessä olisi palveluksesta vapauttaminen.

− Alkoholismi on pahin tauti, Malmberg kirjoitti muistiin elokuun alussa. − Se on psyykkinen ja moraalinen perikato. Suolahti kontrolloi minua pirusti. Viittasi siihen, että monet “ystävät” voivat tyrkyttää jonkun pullon jotain parantavaa ainetta, ei pitäisi sortua.

Malmbergin sairasloma päättyi kuitenkin jo syyskuun puolivälissä. Rauha oli solmittu ja Malmbergia tarvittiin kotijoukoissa ja suojeluskunnissa.

Suojeluskunnat lakkautettiin Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta marraskuussa. Järjestö luovutti varsin mittavan omaisuutensa Suomen Punaiselle Ristille. Malmberg joutui lakkautuspalkalle ja erosi omasta pyynnöstään puolustusvoimista vuonna 1945.

Malmberg kuoli vaikean sydänlihassairauden murtamana Helsingissä 14. päivänä maaliskuuta vuonna 1948. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

Lähteitä: Helmi Krohn: Pikkupojista sotaherroiksi, Otava 1935. Martti Sinerma: Lauri Malmberg ja Suojeluskunnat, Otava 1995. Jari Leskinen ja Anti Juutilainen (toim): Talvisodan pikkujättiläinen, WSOY 1999.