|
Taavetti Laatikainen 1886−1954 Weilin+Göös |
21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
Jalkaväenkenraali ja
Mannerheim-ristin ritari Taavetti Laatikainen
Rautahermoinen savolainen
Lumisessa metsässä seisoo tukeva ja viiksekäs valkoturkkinen mies neljän konepistoolimiehen seurassa. Turkkimies osoittelee pakenevia venäläisiä paksulla ryhmysauvallaan. Äkkiä hän ojentaa sauvaansa.
”Ampukaa tuokin ryssä
tuolta!”
Nopea konepistoolisarja
tekee selvän puun takana lymyilevästä vihollisesta, joka vielä kaatuessaan
pitää asettaan kädessä.
Maaselän ryhmän
komentaja, kenraalimajuri Taavetti Pappa
Laatikainen, 55, on käymässä etulinjassa.
Eletään vuoden
1941 itsenäisyyspäivän aamua, Suomen armeijan menestyksekäs
revanssihyökkäys Karjalaan on lähes päättynyt. Karjalan kannas ja Aunus on
vallattu. Panssarikenraali Ruben Lagus on marssinut
Petroskoihin, kaupungin nimi on nyt Äänislinna. Mutta Vienassa ja Maaselällä
taistellaan vielä.
Kenraali Taavetti
Laatikainen on käymässä jääkärieversti Väinö Merikallion komentaman jalkaväkirykmentti
16:n kaistalla Äänisen pohjoispuolella. Ilmassa on pakkasen tuntua. Kenraali
seisoo lumisessa metsikössä, lähistöltä kuuluu pulinaa ja kiistelyä.
Laatikainen havahtuu mietteistään.
”Mistä on kysymys?”
Laatikainen sanoo. ”Mitä porukkaa te olette?”
Korpraali Olli Kiukkonen
kääntyy ja tunnistaa komentajansa.
”Herra kenraali!”
Käy ilmi, että Kiukkosen
puoliryhmällä on käsky vaihtaa edellisen tehtävän jäljiltä pikakiväärinsä
konepistooleihin, mutta tieto ei ollut mennyt perille ampumatarvikehuoltoon. Siitä
kiista.
”Antakaa miehille
konepistoolit”, Laatikainen käskee ja kysyy miesten seuraavaa tehtävää. Sitä ei
ole.
”Tulkaa sitten mukaani.”
Kohta Maaselän ryhmän
isällisen komentajan ryhmysauva heiluu ja alueelta pakenevat venäläiset saavat
kyytiä, oikein Papan kädestä.
Sotien jälkeen
väitetään, että Pappa ei viitsinyt käydä etulinjassa silkkaa laiskuuttaan,
suuren ruhonsa vuoksi. Pötypuhetta.
Daavid
Laatikainen, myöhemmin savolaiseen tapaan Taavetti, syntyi heinäkuun 27.
päivänä vuonna 1886 Haukivuorella, Mikkelin ja Pieksämäen puolivälissä. Hänen
vanhempansa olivat maanviljelijä Taneli Laatikainen ja Ulla o.s. Tarkiainen.
Taavetti pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän klassisesta lyseosta vuonna 1906,
luokkansa priimuksena, vaikka voimistelu ei oikein ottanut sujuakseen.
”Luulenpa, että
voimistelun kymppiin ei ollut muuta estettä, kuin raskas ruho, joka ei tahtonut
luonnistua kiepin tekoon, hyppyihin tai juoksuihin”, professori Lauri Tahko Pihkala, Laatikaisen luokkatoveri,
kertoi.
Laatikainen valmistui
Helsingin Aleksanterin-yliopistosta filosofian kandidaatiksi vuonna 1911 ja
lähti Porin klassiseen lyseoon historian, suomenkielen ja latinan opettajaksi.
Vuoden 1915
joulukuussa nuorempi lehtori Laatikainen oli iltakävelyllä Porin
kaduilla. Läheisestä kadunkulmasta kantautui tappelun melskettä. Kymmenkunta
lyseon oppilasta oli käsikähmässä santarmien kanssa.
Tilanne oli käymässä
vakavaksi, santarmit tavoittelivat jo sapeleitaan. Niinpä lehtori heittäytyi
oppilaittensa avuksi "kauheasti karjaisten". Santarmit saivat kyytiä
ja joutuivat vetäytymään poliisiaseman suojiin.
Taistelu oli voitettu,
mutta Laatikainen oli varma siitä, että santarmit olivat tunnistaneet hänen
pyylevän hahmonsa. Mikä eteen?
Seuraavana yönä kypsyi
lopullinen päätös lähteä jääkäriksi Saksaan, kuten niin monet hänen toverinsa
olivat tehneet. Aiemmin hän oli aristellut ikäänsä, olihan hän "jo"
arvovaltainen 29-vuotias lehtori. Mutta nyt ei mikään auttanut, oli hyvä syy
lähteä. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli valmiina väitöskirjansa aihe:
"Keisari Augustuksen suunnitelmat Rooman kaunistamiseksi".
Laatikainen lähti
matkaan niin salaa, ettei edes morsian Julia Grönroos tiennyt matkasta.
Heti loppiaisen jälkeen
Laatikainen ilmoittautui Lockstedtin leirillä Saksassa.
Kuri Jääkäripataljoona
27:ssä oli tiukkaa ja marssit rankat, mutta Taavetti saavutti hyvin pian
lupsakan miehen maineen.
”Vieläkin on parempi
kuin kotona”, oli hänen mielilauseensa.
Venäjän
rintamalla rakennettiin Gruppenführer
Laatikaisen, Tahvon, johdolla osumankestäviä korsuja. Ryhmän oman korsun
nimeksi tuli Karhunpillu. Tahvo oli
korsussa jakamassa annospaperosseja ryhmälleen, kun ammus räjähti korsun
nurkalla.
”Kuulittekos pojat, kun
ryssä pieraisi”, Tahvo sanoi.
Seuraava ammus osui
korsun katon suojavalliin ja sai aikaan melkoisen tärähdyksen.
”Tuo aasinhäntä ei
sitten pysty muuhun kuin viuhahtelemaan”, Tahvo murahti ja jatkoi paperossien
jakamista.
Taavetti Laatikainen sai
Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella jääkylmän miehen maineen.
Luutnantiksi
ylennetty Taavetti Laatikainen saapui Vaasaan helmikuussa vuonna 1918
jääkärien pääjoukon mukana. Vapaussota oli muuttunut veriseksi
kansalaissodaksi.
Huhtikuun 28. päivän
aamu oli valkenemassa Viipurissa. Ensimmäisen jääkärirykmentin toisen
pataljoonan komentaja, kapteeni Arvid Grönberg (vuodesta 1927 Kalsta) katseli
kiikarillaan savuavaa kaupunkia.
”Meillä ei ole
hyökkäystä varten tarpeeksi tietoa”, Grönberg mutisi itsekseen.
”Herra kapteeni, minä
voin lähteä muutaman miehen kanssa patrullimatkalle”, adjutantti Laatikainen
sanoi.
Muutaman tunnin kuluttua
partio palasi matkaltaan terveenä ja hyväkuntoisena.
”Tilanne näyttää
hyvältä”, partion johtaja ilmoitti. ”Tuolla vähän matkan päässä on talo, jossa
juuri on tapettu porsas. Lupasivat meillekin paistia.”
Porsas syötiin, maksua
vastaan, ja Viipuri vallattiin.
Sisällissodan
jälkeen luutnantti Taavetti Laatikainen toimi Kaartin jääkäripataljoonan
adjutanttina ja komppanianpäällikkönä. Hänet ylennettiin kapteeniksi ja
määrättiin ensimmäisen pataljoonan komentajaksi Viipurin jääkärirykmenttiin.
Laatikainen meni vuonna
1919 naimisiin Julia Grönroosin kanssa, joka synnytti pariskunnalle kolme
lasta. Esko Armas syntyi vuonna 1920, Kirsti Marjatta vuonna 1925 ja Erkki
Antero, tuleva kenraali, vuonna 1928.
Joku huomasi, että
Taavetti Laatikainen on koulutukseltaan opettaja. Vuoden 1921 toukokuussa hänet
määrättiin reserviupseerikoulun 2. kurssin johtajaksi Haminaan ja ylennettiin
majuriksi.
1920-luvulla Laatikainen
niitti kunniaa RUK:n kehittäjänä, koulun maine oli kova. Pappa Laatikainen
vaati menestystä opinnoissa, muuten uhkasi maitojuna.
Mutta kursseilla oli
toinenkin puolensa. Laatikainen keskusteli mielellään oppilaittensa kanssa ja
saavutti suosiota lupsakkaana savolaismiehenä. RUK:sta on lähtöisin hänen
lempinimensä Pappa.
Kurssien ohjelma oli
selkeä. Tietopuolisen opetuksen tuli käydä rinta rinnan ulko- ja
sisäpalveluksen kanssa. Parina ensimmäisenä kuukautena pääpaino oli
mieskohtaisella opetuksella, kolmena viimeisenä kuukautena miehistä
kasvatettiin joukkueenjohtajia ja komppanianpäälliköitä. Laatikainen opetti
itse taktiikkaa ja sotahistoriaa.
Taavetti Laatikaisen
jälki näkyy vielä tänä päivänä RUK:ssa.
Everstiluutnantti
Laatikainen määrättiin vuoden 1927 joulukuussa kadettikoulun johtajaksi.
Everstiksi hänet ylennettiin seuraavana vuonna. Munkkiniemessä tuolloin
sijainnut kadettikoulu oli surkeassa kunnossa.
”Nykyiset luokkahuoneet
ovat suorastaan rikollisen ahtaat ja matalat”, Laatikainen kirjoitti koulun
toimintakertomukseen. ”Loppupuolella tuntia on niihin tukehtua sekä oppilaat
että opettajat.”
Laatikaisen mukaan
taktiikan on oltava kaiken opetuksen runkona. Muiden aineiden tulee palvella
taktiikan ymmärtämistä tai soveltamista. Kadettikoulussa oli tapana, että
vanhemmat kadetit simputtivat nuorempiaan. Tähän Laatikainen puuttui kovalla
kädellä.
”Simputus ei sisällä
muuta kuin pennalismin sekoittamia, älyttömiä, nuorempaa kadettia raakamaisesti
ivaavia ja häpäiseviä temppuiluja, joissa ei kasvatuksesta eikä huumorista ole
rahtuakaan havaittavissa.”
Pappa Laatikainen
suoritti sotakorkeakoulun vuosina 1931−1932, "vanhana miehenä",
45-vuotiaana. Opiskeluun kuului yövalvomista taktiikan tehtävien kimpussa.
Mutta Pappa säilytti lupsakkaan luonteensa. Erään valvotun yön jälkeen Papan
nähtiin iloisena kävelevän koulun käytäviä jalkojaan korkealle nostaen.
”On niin kevyt olo, kun
ei tarvitse nukkua yöllä.”
Vuonna 1934 Laatikainen
nimitettiin Karjalan kaartin rykmentin komentajaksi Viipuriin ja vuonna 1937 Turunmaan
sotilasläänin komentajaksi. Vuonna 1938 kenraalimajuri Laatikainen määrättiin
Helsinkiin 1. divisioonan komentajaksi.
Saksa hyökkäsi
Puolaan vuoden 1939 syyskuussa ja lokakuussa Suomeen määrättiin
ylimääräiset harjoitukset. Rauhan ajan divisioonista koottiin kolme prikaatia
Viipurin itäpuolelle. Näistä muodostettiin Laatikaisen sodanaikainen 1.
divisioona.
Marraskuun 30. päivänä
vuonna 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Ensimmäinen divisioona oli ehkäpä
kenttäkelpoisin joukko talvisodan alkaessa, se oli koottu asepalveluksessa
olevista miehistä. Divisioona oli sotamarsalkka Gustaf Mannerheimin reservissä oleva iskujoukko.
Ensimmäisen divisioonan
tiukimmat paikat olivat helmikuun alussa, kun venäläiset yrittivät läpimurtoa
Summan kylän alueella. Vastassa oli puolenkymmentä vihollisdivisioonaa.
Puna-armeijan onnistui aluksi saada vain paikallisia läpimurtoja, jotka lyötiin
takaisin.
Helmikuuta 11. päivänä
puna-armeijan 123. divisioona murtautui läpi suomalaisen 3. divisioonan
lohkolla ja myös 1. divisioona joutui vetäytymään niin sanottuun väliasemaan, jossa taisteltiin
kymmenen päivää. Lopulta suomalaiset vetäytyivät
Viipurista Kuparsaaren kautta Vuokselle kulkevalle linjalle, jossa käytiin ankaria taisteluja sodan
loppuun saakka.
Taistelut
riehuivat kuumana helmikuun 19. päivänä. Laatikainen piti
komentopaikkaansa Heinjoen pappilassa, paikalle saapui Laatikaisen vanha
jääkäriystävä, eversti Armas-Eino Martola.
Laatikainen oletti, että Martola oli tullut vakoilemaan päämajan laskuun ja
vastasi vastahakoisesti Martolan kysymyksiin.
”Mitä sinä oikein olet
tullut tänne tarkastelemaan”, Laatikainen kysyi ärtyneenä.
Seurasi hiljainen hetki.
”Minusta pitäisi tulla
tämän divisioonan komentaja”, Martola sanoi lopulta.
Pappa meni nolon
näköiseksi. ”Älä hemmetissä, mihinkä minä sitten joudun?”
”Sinustahan tulee uuden
ensimmäisen armeijakunnan komentaja.”
Pappa ilahtui selvästi,
hän oli luullut, että hänet siirretään hyllylle. Sen sijaan tuli komea ylennys.
Laatikainen ehti toimia
runsaat kaksi viikkoa ensimmäisen armeijakunnan
komentajana. Vihollisuudet lopetettiin maaliskuun 13. päivänä kello 11.
Suomen sataviisi päivää kestänyt sota suurvaltaa
vasten oli päättynyt.
Saksa hyökkäsi
Venäjälle kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941, Neuvostoliiton ilmavoimat
pommittivat Suomen kaupunkeja kolme päivää myöhemmin. Pommitusten laajuutta
kuvaa se, että ilmatorjunta ampui alas 26 venäläiskonetta.
”Suomi on nyt sodassa”,
pääministeri Jukka Rangell totesi eduskunnassa.
Kenraalimajuri Taavetti
Laatikaisen komentama toinen armeijakunta hyökkäsi kolmen divisioonan voimin
Kannaksella heinäkuun 31. päivänä.
”Siellä se nyt ryssän
parta palaa”, Pappa Laatikainen totesi saunaporukalle hyökkäystä seuraavana
päivänä, suomalaisten tykkien jylyssä.
Jääkärieversti Aarne Blickin 2. divisioona saavutti Laatokan rannan
Lahdenpohjassa runsaassa viikossa. Laatikainen sai käyttöönsä neljännen
divisioonan ja käskyn jatkaa hyökkäystä Vuoksen-Suvannon linjalle.
Kolmen viikon kuluttua
toinen armeijakunta oli jo vallannut Käkisalmen ja edennyt Taipaleenjoelle ja
Vuokselle, jonka 18. divisioona ylitti hakkapeliittaeversti Aaro Pajarin komennossa häikäilemättömästi Hopeasalmen kohdalla
17.–18. päivinä elokuuta.
”Tavoite saavutettu,
Laatikainen ilmoitti päämajalle 23. päivänä elokuuta.
Vanhan rajan toinen
armeijakunta saavutti 31. päivänä elokuuta Keski-Kannaksella. Kannaksen takaisinvaltaus oli kestänyt kuukauden
päivät.
Lokakuussa
Laatikaiselle ojennettiin päämajassa Mannerheim-risti. Samalla
Mannerheim antoi Laatikaiselle seuraavan tehtävän, toisen armeijakunnan piti
hyökätä Maaselällä Seesjärvelle ja Ääniselle.
Kolmessa viikossa
Laatikaisen armeijakunta eteni 90 kilometriä. Itsenäisyyspäivän aattona majuri Jouko Hynnisen jääkäripataljoona 3 tunkeutui Karhumäkeen.
”Katsos perhana sitä
poikaa”, Pappa kommentoi Hynnisen hyökkäystä. ”Kun se oli vänrikkinä
Mikkelissä, ei siitä tahtonut tulla oikein mitään. Se oli vähän sellainen
laiskan sutjakka. Mutta katsos, katsos, kun menee nyt noin hyvin.”
Laatikaisen
armeijakunnasta muodostettiin Maaselän ryhmä. Tammikuun 16. päivänä vuonna 1942
Laatikainen ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Onnittelijoita riitti, mutta
Pappa otti vastaan lähetystöt villapaidassa.
”Katsokaas, kun on tuo
lyyssi pesussa.”
Alkoi asemasota. Taavetti
Laatikaisen poika Esko Armas kaatui vuonna 1942.
Keväällä 1944 Suomen
joukkoja vahvistettiin Kannaksella, tulevaa suurhyökkäystä uumoillen.
Kenraaliluutnantti Laatikainen määrättiin arvioidussa painopistesuunnassa
olevan neljännen armeijakunnan komentajaksi.
Armeijankenraali
Leonid Govorov käynnisti puna-armeijan hyökkäyksen Kannaksella kesäkuun
9. päivän aamulla. Ajankohta ja seuraavana päivänä alkaneen suurhyökkäyksen
voimakkuus yllättivät Laatikaisen. Jälkeenpäin on pohdittu, oliko syynä tähän neljännen
armeijakunnan tiedustelun taitamattomuus vai päämajan pumpuliin käärityt
tilannearviot?
Toisaalta Tauno Kuosa
toteaa A.F. Airo -kirjassaan, että
etulinjan joukot olivat varmoja hyökkäyksen tulosta.
”Vai nyt ne sen
aloittivat”, Pappa totesi rauhallisesti esikuntapäällikölleen,
everstiluutnantti Yrjö Hautalalle.
Venäläiset hyökkäsivät
Kannaksella noin parinkymmenen jalkaväkidivisioonan voimin. Tykistön jyly
kantautui Mikkeliin asti, kahdensadan kilometrin päähän. Raskaiden
panssarivaunujen ja yli tuhannen pommitus-, hävittäjä- ja maataistelukoneen
avulla puna-armeija pakotti Laatikaisen armeijakunnan vetäytymään niin
sanottuun VT-asemaan.
Kesäkuun 14. päivänä
venäläiset mursivat tämänkin aseman Kuuterselällä. Viipuri menetettiin kesäkuun
21. päivänä. Viimeisen suurhyökkäyksen Laatikaisen armeijakunnan lohkolla
venäläiset aloittivat neljä päivää myöhemmin Tali-Ihantalan alueella.
Sota ei kuitenkaan ollut
pelkkää vetäytymistä. Kesäkuun 27. päivänä suomalaiset onnistuivat saartamaan 2−3
puna-armeijan divisioonaa pussiin. Pussin suulla Laatikaisen joukot olivat vain
kilometrin päässä toisistaan.
”Kun olisi enemmän
joukkoja”, kenraali puhisi tilannekartan edessä posket hehkuen.
”Tästä tulisi aikamoinen
kaappaus”, Pappa hehkutti, kuin pahankurinen pikkupoika.
Voimia ei ollut.
Kesäkuun lopulla
armeijakunta vetäytyi muutaman kilometrin Ihantalanjärven tasalle. Hyökkääjän
into laantui ja sota muuttui asemasodaksi.
Laatikainen
osoittautui kesällä 1944 varovaiseksi komentajaksi, joidenkin mielestä
jopa liian varovaiseksi. Pappa ei kuitenkaan halunnut pelata uhkapeliä, hän
toimi varman päälle.
”Hänellä oli erinomaisen
hyvät hermot, ei niitä järkyttänyt mikään,” kenraali Armas-Eino Martola kertoi.
Välirauha solmittiin
Moskovassa 19. päivänä syyskuuta.
”Ei milloinkaan Pohjolan
historiassa ole pyritty ratkaisuun niin tiivistetyin ja valtavin
voimankeskityksin kuin puna-armeija Kannaksella”, Laatikainen totesi
päiväkäskyssään.
”Koko hyökkäyksen paine
kohdistui IV armeijakuntaan, jonka toimesta tapahtunut hyökkäyksen pysähtyminen
loi edellytykset rauhalle ilman antautumista. Puristan lujalla otteella
kättänne.”
Sodan jälkeen
moni suomalainen kenraali osoitti valvontakomission upseereille heidän
paikkansa, Laatikainen heidän joukossaan. Suomi ei ollut miehitetty maa.
Vuoden 1944 lopulla
valvontakomission puheenjohtajan, kenraalieversti Andrei Ždanovin lähin mies,
eversti Rassadnikov, vieraili Laatikaisen 3. divisioonan komentopaikalla
Lappeenrannassa. Eversti oli kovan miehen maineessa.
”Meillä on juuri
päivällisaika”, Laatikainen sanoi ensimmäisen tarkastuspäivän jälkeen
Rassadnikoville. ”Sopisiko tuollainen vaatimaton sotilasateria?”
”Puna-armeijassa on
tapana ensin tehdä työt ja sitten huvitella,” Rassadnikov vastasi
mahtipontisesti.
Tiukkaa tarkastusta
kesti kolme päivää, ilmapiirikin lauhtui jonkin verran.
”Herra kenraali, nyt
meillä olisi aikaa jäädä päivälliselle”, eversti ilmoitti ystävällisesti
tarkastuksen jälkeen.
”Niin, mutta meillä ei
ole ruoka-aika”, Taavetti pamautti rauhaansa häirinneelle everstille.
Vuonna 1945 Laatikainen
määrättiin maavoimien komentajaksi. Taavetti Laatikainen jäi eläkkeelle
jalkaväen tarkastajan virasta vuoden 1948 kesällä ja muutti Mikkeliin.
Jalkaväenkenraaliksi
vuonna 1948 ylennetty Taavetti Laatikainen kuoli Mikkelissä huhtikuun 15.
päivänä 1954. Hänet on haudattu Mikkelin Harjun hautausmaalle.
Savolaisia kenraalijuttuja
Pappa on seuraamassa Reserviupseerikoulun taisteluharjoitusta. Oppilaat etenevät turhan varovasti.
”Eteenpäin vaan!” Pappa
huutaa. ”Ei sodassa yleensä kuole!”
Pappa huomaa, että joillakin RUK:n oppilailla on
taskumatti mukanaan talviharjoituksissa.
”Se on pojat niin, että
viinan juonti on kuin housuihinsa kusisi”, Pappa ilmoittaa. ”Ensin se lämmittää ja sitten alkaa palella.”
Eversti Taavetti Laatikainen istuu iloisessa upseeriporukassa
Haminan Seurahuoneella.
”Vaimonne pyytää
everstiä puhelimeen, tarjoilija ilmoittaa.
”Oletteko nähneet
Grönroosin Julian miestä täällä?” Pappa kysyy seurueelta.
Kaikki kieltävät,
tarjoilija menee takaisin puhelimeen. Hetken kuluttua Julia ilmestyy ovelle ja
silloin Taavettia viedään.
Kolmannen divisioonan esikuntapäällikkö, majuri Wolf H. Halsti, on
käymässä armeijakunnan komentopaikalla. Halstin ääni on käheä, tuskin kuuluva.
”Mikäs äänen on vienyt?”
Pappa kysyy.
”Kuuro komentaja ja
telttamajoitus, herra kenraali.”
3. divisioonan
komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari, oli erittäin huonokuuloinen.
Pappa Laatikainen esittelee Salpalinjaa
valvontakomissiolle.
”Tässä näette
Salpalinjan, missä me panemme pirusti hanttiin, kun seuraavan kerran hyökkäätte
meidän kimppuumme”, Pappa sanoo venäläiselle everstille.
Venäläinen on herrasmies
ja pysyy hiljaa.
Teksti: Robert Brantberg 1995, 2009
Wikipedia: Taavetti Laatikainen