Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta

 

Jalkaväenkenraali
Aarne Sihvo

Aarne Sihvo 1889−1963

SA-kuva

Robert Brantberg

Sotakenraalit

21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 1998

Kansi%20-%20Sotaupseerit

Kalterijääkäri Aarne Sihvo

Santarmien kuva

Kalterijääkäri
Aarne Sihvo

 

Jalkaväenkenraali Aarne Sihvo

 

Kalterijääkäristä

sotaväen päälliköksi

 

Špalernajan vankila Pietari. On maanantai, Suomen ajanlaskun mukaan maaliskuun 12. päivä 1917. Kaduilta kuuluu kiväärien pauketta ja väkijoukkojen huutoa, vallankumous on alkanut.

”Olkaa hyvä ja astukaa kamariinne”

Vartija Petrov, raaka mies, komentaa parrakkaan vangin numero 121 selliinsä.

Huuto ja jyske voimistuvat. Kaupungin työväki on tullut vapauttamaan poliittisia vankeja.

“Jos täytyy lähteä mukaan, niin hyvästi rakkaat omaiseni”, parrakas jääkäri Aarne Sihvo kirjoittaa päiväkirjaansa.

”Vapaus, svobóda!” kiljutaan vankilan käytäviltä.

”Vapaus, veljet!” vangit huutavat takaisin.

Kahleet kalisevat, kuuluu itkua, huutoa ja meteliä.

”Olkaa hyvä!”

Petrov avaa Sihvon kopin oven. Takana seisoo tulisilmäinen aatelismies kiiltävä Mauser kourassaan.

”Toveri, olet vapaa”, anarkisti huutaa ja ampuu laukauksen kattoon.

Aarne Sihvon tie Suomen sotaväen päälliköksi on auki.

 

Venäjän santarmit olivat vanginneet jääkäri ja Zugführer Aarne Sihvon edellisenä syksynä Jyväskylässä, jossa Sihvo oli värväysmatkalla. Mutta nyt koitti vapaus.

Sihvo ja muutama muu vapautettu suomalainen pyrki Pietarin Suomen rautatieasemalle.

”Kaikkialla liehuivat punaiset liput”, Sihvo kertoi. ”Kiväärin kuulat viheltelivät tuon tuosta, mutta kuka olisi sellaiseen kiinnittänyt huomiota. Innostuksen huuma valtasi kansan, riemu ja ystävällisyys täyttivät mielen.”

Tuttavien avulla Sihvo sai ajetuksi partansa ja lainaksi uudet vaatteet. Väärennetyn passin avulla hän jonkin aikaa piileskeltyään pääsi Suomeen.

 

Aarne Sihvo syntyi Virolahdella perjantaina marraskuun 22. päivänä vuonna 1889. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Antti Adolf Sihvo ja Minna Elisabeth o.s. Nyman. Aarne valmistui ylioppilaaksi Käkisalmen lukiosta vuonna 1910 ja aloitti lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa.

Syystalvella vuoden 1914 lukukauden päätyttyä Aarne ja hänen veljensä Jussi kiertelivät pitkin Karjalan kannasta levittämässä itsenäisyysaktivistien propagandakirjallisuutta. Helmikuussa Aarne Sihvoa pyydettiin värväämään miehiä Saksassa järjestettäville kuuden viikon räjäytyskursseille. Ei mennyt pitkään, ennen kuin Aarne Jussi-veljensä kanssa päättivät lähteä Saksaan.

”On itse asiassa yhdentekevää, opiskelenko anatomiaa yhden tai kaksi kuukautta kauemmin”, Aarne sanoi veljelleen.

 

Pojat matkustivat junalla Tornioon ja Karungin kautta Tukholmaan. Sieltä matka jatkui eteenpäin Saksan Lockstedtiin.

Pfadfinderien joukkoon he saapuivat maaliskuun alussa. Päällensä he saivat uudet, harmaat partiolaispuvut, vihreän viitan ja lierihatun, isot ja kovat nauhakengät sekä vanhat ja ruosteiset kolmen linjan kiväärit.

”Alkoi vakava harjoittelun aika”, Sihvo kertoi.

Preussin jääkäripataljoona 27:ssä Sihvo kohosi joukkueenjohtajaksi, Zugführeriksi. Hänet lähetettiin kolme kertaa Suomeen värväystehtäviin. Matkat olivat rasittavia, reitti kulki läpi Etelä-Lapin erämaiden.

Vuoden 1916 lokakuussa Sihvo pidätettiin Jyväskylässä ja lähetettiin Vaasan ja Helsingin kautta Špalernajan vankilaan Pietariin. Vuoden 1917 maaliskuussa vallankumoukselliset vapauttivat hänet muiden vankien joukossa.

Sihvo matkusti Suomen kautta Saksaan, jonka jälkeen hän toimi Berliinissä ja Tukholmassa suomalaisen sotilastoimiston asiamiehenä. Syksyllä Sihvo komennettiin takaisin Suomeen järjestämään ja kouluttamaan suojeluskuntia. Hän kunnostautui muun muassa Vimpelin sotakoulun komppanianpäällikkönä ja johtavana jääkärikouluttajana.

 

Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuun 6. päivänä. Syttyi vapaussota joka tammikuun lopulla muuttui kansalaissodaksi, tai “kapinan kukistamiseksi”, kuten Sihvo sanoi.

”Ei ole puolin eikä toisin aihetta närkästyä, jos näin syttynyttä sotaa nimitetään joko vapaustaisteluksi tai kansalaissodaksi,” Sihvo sanoi. ”Se oli joka tapauksessa kyllin kaamea.”

Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim lähetti kapteeniksi ylennetyn Sihvon Karjalaan muodostamaan sinne syntynyttä rintamaa. Karjalan rintaman komentajaksi Sihvo nimitettiin helmikuun 5. päivänä.

Sihvon oli heti alussa käydä huonosti. ”Minulla oli silloin vielä siviilitakki ja sen hihassa suuri joukko keltaisia nauhoja, upseerin merkkejä”, Sihvo kertoi. ”Korvenkylässä menin kesken taistelujen erääseen taloon tiedustelemaan valkoisten johtoa.”

Kohtelu oli tylyä. ”Kysykää tuosta toisesta talosta”, Sihvolle vastattiin.

Toisessa talossa hämmästys oli melkoinen, siellä oli luultu punaisten jo aikaa sitten poistuneen talosta, josta Sihvo oli kysynyt tietä.

”Ihmeteltiin minun hyvää onneani, kun olin päässyt sieltä ehjin nahoin”, Sihvo kertoi. ”Mitä osaa mahtoi näytellä koivistolainen karvalakkini?”

Karjalan rintamalla oli puutetta kaikesta. Joukoilla ei ollut riittävästi aseita puhumattakaan talvivaatetuksesta.

”Oli suuri onni, kun Antreaan saapui viipurilainen kauppias Eugen Rickhardt, joka ryhtyi huolehtimaan muonitus- ja talouspuolen asioista.”

Kauppias oli tunnettu mies maakunnassa. Asiat sujuivat kitkatta.

”Sehän on Rickhardtin sotaa”, kauppiaat sanoivat. ”Ennätetäänhän ne maksut saada sitten joskus.”

 

Valkoiset taistelivat Karjalassa vuoden 1918 helmikuussa ylivoimaista vihollista vastaan.

”Vihollinen sai mielensä mukaan määrätä ajan ja paikan, milloin ja missä taistellaan”, Sihvo kertoi. ”Hyökkääjä ei kuitenkaan saanut eri suunnissa toimintaansa kehitetyksi samanaikaiseksi.”

Tämä antoi Sihvon heikoille ja hajanaisille joukoille mahdollisuuden keskitetyin voimin torjua uhkaavat vaarat erillisinä.

”Oli vain keksittävä keinot.”

Yhtenäistä rintamaa ei ollut. Sihvon tehokkaan tiedustelun ansiosta hän sai tiedon vihollisen aikeista ja järjesti taitavia väijytyksiä.

”Yllätyksen seurauksena oli tavallisesti sillä rintamanosalla tauko.”

Helmikuun 23. päivänä kenraali Gustaf Mannerheim saapui ylimääräisellä junalla Sihvon komentopaikalle Antreaan.

”Yllättäen saapuminen aiheutti sen, ettei voitu asettaa kunniavartiostoa asemalle.”

Sihvo kertoi Mannerheimille upseerien ja varusteiden puutteesta, kiivaista taisteluista sekä vaikeasta ase- ja ampumatarviketilanteesta. Päälle juotiin kahvit.

 

Mannerheimin ollessa jo lähdössä Sihvo muisti erään asian.

”Herra kenraali. Olisiko jotain erikoista suoritettavaa Pietarissa?”

”Kuinka niin?”

”Minulla on siellä kokonainen komppania, noin kolmesataa miestä, valmiina suorittamaan saamiaan käskyjä.”

Mannerheim hämmästyi, ei ehkä luottanut saamaansa yllättävään tietoon. Hän päätti asettaa Sihvon koetteelle.

”Kuulkaahan kapteeni. Siellä Pietarissa Nevskin varrella on tupakkakauppa, jossa on erittäin hyviä sikareja, sellaisia, joiden päätä ei tarvitse leikata eikä halkaista. Hankkikaa minulle yksi laatikko sellaisia sikareja.”

”Käskystä, herra kenraali.”

Kymmenen päivää myöhemmin Sihvon lähetti jätti päämajaan toivotut sikarit.

”Jonkin ajan kuluttua sain pyynnön hankkia vielä toisenkin laatikon. Kolmannen laatikon avasin itse.”

 

Sihvo ylennettiin majuriksi maaliskuun puolivälissä. Rankimmat taistelut käytiin maalis-huhtikuun vaihteessa Raudun aseman ympärillä. Taisteluissa valkoisten vangiksi jäi noin seitsemänsataa venäläistä ja suomalaista punakaartilaista. Neljäsataa punaista kaatui, kuusisataaviisikymmentä valkoista kaatui tai haavoittui.

”Taistelu muodostui rajummaksi ja verisemmäksi kuin yksikään aikaisemmista Raudun aseman ympärillä”, Sihvo kertoi. ”Vihollinen puolustautui epätoivoisesti ja halusi mieluummin kaatua ase kädessä kuin antautua.”

”Raudun aseman valtaus oli tuhoamistaistelu ja viholliselle monessa suhteessa raskas tappio. Sen miehistö- ja materiaalitappiot herättivät varovaisuutta, jonka seurauksena vihollinen ei näille Suomen retkille enää saanut pestatuksi väkeä.”

”Teidän rintojanne vastaan ovat turhiksi käyneet yhdistyneitten ryssien ja maanpettureiden hyökkäykset”, Mannerheim sanoi Sihvon joukoille Antreassa huhtikuun 6. päivänä. ”Minä kiitän teidän uljaita päällikköjänne, minä kiitän urheata Karjalan armeijaa, joka ikuisiksi ajoiksi kirjoittaa nimensä Suomen historiaan.”

Sihvo ylennettiin everstiluutnantiksi.

 

Kun sotatoimien painopiste siirtyi Karjalaan, Sihvo komensi Itäarmeijan yhtä kolmesta hyökkäysryhmästä, Ryhmä Sihvoa. Armeija selvitti nopeasti Viipurin ja Karjalan kannaksen taistelut. Huhtikuun 29. päivänä Viipuri antautui ja Sihvo ylennettiin everstiksi.

Valkoinen armeija piti sodan päättäjäisparaatin Helsingissä toukokuun 16. päivänä. Neljä päivää myöhemmin Sihvo meni vapautetussa Viipurissa naimisiin Elli Inkeri Ikosen kanssa. Pariskunnalle syntyi lapset Maire 1919, Enni 1921, Aarne Ylermi 1923 ja Lea-Liisa 1931.

Sodan jälkeen Sihvo määrättiin Karjalan divisioonan komentajaksi. Hänet valittiin edistyspuolueen kansanedustajaksi Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä.

Sihvo pyysi vuoden 1919 keväällä eroa armeijasta, kuten asiaan kuului, osallistuakseen kolmentuhannen miehen epävirallisen retkikunnan ylipäällikkönä Aunuksen valloitukseen. Pyynnön olivat esittäneet Mannerheim ja sotaministeri Rudolf Walden. Sihvon ehtona oli, että hänet otetaan takaisin armeijan rulliin retken jälkeen.

”Yleisesikunnan päällikkö tulee antamaan kaiken sen avun, minkä katsotte tarpeelliseksi”, Mannerheim sanoi.

 Lupaus osoittautui katteettomaksi. Sihvo pyysi aseita ja ampumatarvikkeita.

”Emme voi antaa Aunukseen, sillä mitä me sitten annamme Karjalan kannakselta Pietariin hyökkääville joukoille,” Sihvolle sanottiin.

Sihvo pyysi ja sai vapautuksen tehtävästään elokuussa. Retki epäonnistui.

 

Sihvo määrättiin hyökkäysvaunurykmentin komentajaksi vuonna 1921. Italian sotakorkeakoulun hän kävi vuosina 1923−1925. Kesken kurssien hänet nimitettiin vasta perustetun Suomen sotakorkeakoulun johtajaksi. Kenraalimajuriksi hänet ylennettiin vuonna 1925, vain 35-vuotiaana.

Vuonna 1926 hänet määrättiin sotaväen virkaatekeväksi päälliköksi ja kahta vuotta myöhemmin sotaväen päälliköksi. Kenraaliluutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1930.

Sotaväen päällikkönä Sihvo joutui palauttamaan järjestystä maahan lapuanliikkeen järjestämän Mäntsälän “kapinan” aikaan vuoden 1932 helmi-maaliskuussa. Presidentti Pehr Evind Svinhufvud oli määrännyt, ettei yksikään aseellinen mies saa tulla Mäntsälästä pääkaupunkiin.

”Siitä saatte te kenraalit vastata”, Ukko-Pekka sanoi.

Mäntsälän miehet vaativat Vihtori Kosolan johdolla hallituksen eroa. Svinhufvud ei suostunut. Kenraalimajuri Hugo Österman ja sotakorkeakoulun johtaja, eversti Per Zilliacus esittivät Sihvolle, että hän taivuttaisi Ukko-Pekkaa perääntymään taistelusta ja vapauttaisi hallituksen tehtävistään.

”Sinä olet ainoa, joka voit häneen vaikuttaa.”

”Tiedätte hyvin, että presidentti on antanut käskynsä Mäntsälän miehille mennä koteihinsa”, Sihvo vastasi. ”Tuskin hän muuttaa mieltään.”

Östermanin ja Zilliacuksen tietoon oli saatettu uhkaus, jonka mukaan joukko everstiluutnantteja ei tulisi noudattamaan käskyä, jos heidät komennetaan Mäntsälää vastaan.

”Armeijassa on yli kolmesataa majuria, jotka vain odottavat, että eräät everstiluutnantit tekisivät virheitä”, Sihvo vastasi. ”Jos vaikka yksitoista everstiluutnanttia kieltäytyisi, niin kahden tunnin sisään heidän tilalleen saadaan yksitoista ylennyksen saanutta everstiluutnanttia. Ja he tulevat aivan varmasti noudattamaan saamiaan käskyjä.”

Neuvottelu päättyi. Mäntsälän “kapina” kaatui omaan mahdottomuuteensa.

 

Sihvo joutui lapuanliikkeen seuraajan, Isänmaallisen kansanliikkeen silmätikuksi.

”Pahoilla mielin sain havaita, että monet entiset sotilas- ja taistelutoverinikin antoivat poliittisten tunnusten kiilautua väliimme häiritsemään sitä työtä, mistä me sotilaina ennen kaikkea olimme vastuussa, nimittäin juuri armeijan sisäisestä rauhallisesta kehitystyöstä.”

Sihvo joutui painostuksen alla jättämään eronpyyntönsä tasavallan presidentille vuonna 1933, jonka jälkeen hänet määrättiin puolustusvoimain yleistarkastajaksi.

Suomen väestönsuojelu organisoitiin lakisääteiselle pohjalle vuonna 1938 ja Sihvo nimitettiin maan väestönsuojelupäälliköksi, jonka nimikkeenä sotien aikana oli ilmansuojelukomentaja.

 

Syttyi talvi- ja jatkosota. Vuonna 1941 Sihvojen ainoa poika Ylermi kaatui vastaiskun aikana Kähärilän maastossa Viipurin itäpuolella.

Väestönsuojelupäällikkönä Sihvo toimi vuoteen 1946, jolloin hänet nimitettiin uudelleen puolustusvoimain komentajaksi. Samana vuonna hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi.

Vuonna 1946 Elli Inkeri Sihvo kuoli. Seuraavana vuonna Aarne Sihvo meni naimisiin Aune Gertrud Sireliuksen kanssa.

Sihvo erosi puolustusvoimain komentajan tehtävistä vuonna 1953, jonka jälkeen hän toimi maanviljelijänä ja kirjailijana. Vuosina 1954−1956 hän julkaisi kaksiosaiset, kriittiset muistelmansa.

Jalkaväenkenraali Aarne Sihvo kesäkuun kuoli 12. päivänä 1963. Hänet on haudattu Helsingin uudelle hautausmaalle.

Sihvon veljekset

Jääkäripataljoona 27:ssä palveli neljä Sihvon veljestä. Jääkärikapteeni Ilmari Sihvo (1895−1964) oli siviilissä väritehtailija.

Jussi Sihvo (1891−1949) toimi vuoden 1918 sodassa ja Aunuksen retkellä komppanian päällikkönä. Hän yleni kenraalimajuriksi ja toimi 10. divisioonan komentajana vuosina 1941−1944. Hän joutui erittäin vaikeaan asemaan kesäkuun 10. päivänä 1944, jolloin kenraali Leonid Govorov aloitti suurhyökkäyksen Suomeen juuri Jussi Sihvon divisioonan lohkolla Valkeasaaressa ja pääsi läpimurtoon.

Jääkärivänrikki Samuli (Sam) Sihvo (1892−1927) tunnetaan sanoittajana ja säveltäjänä. Lockstedtin leirillä Sam Sihvo sävelsi marssin Muistoja Pohjolasta. Hän on myös tunnettu jääkäriaiheisista laulunäytelmistä Jääkärin morsian ja Hevoshuijarit. Molemmista näytelmistä on tehty elokuva.

Sam Sihvo menehtyi nuorena ikävissä olosuhteissa. Hän asui erään ystävänsä huvilassa Helsingin ulkopuolella. Oli pakkastalvi. Sihvo oli käymässä taidemaalari Tyko Sallisen luona Hyvinkäällä. Kun hän palasi majapaikkaansa hän oli unohtanut, että asuintoveri oli käymässä Viipurissa. Huvila oli lämmittämätön. Sitä Sihvo ei iltahämärissä huomannut vaan painui pehkuihin.

Kun toverit ravintola Brondassa eivät moneen päivään kuulleet Samista mitään, he päättivät lähteä kotikäynnille. He tapasivat Samin vuoteestaan ja veivät hänet Brondalle lämmittäville paukuille. Mies oli kuitenkin kuumeessa ja täysin sekavassa tilassa. Hänet vietiin sairaalaan, jossa todettiin, että kyseessä oli keuhkokuume. Silloiset lääkkeet eivät auttaneet vaan tauti johti kuolemaan.

 

Teksti: Robert Brantberg

Wikipedia: Aarne Sihvo

 

Sivun alkuun

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta