Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta

 

Talvisota 70

Sataviisi kunnian päivää

 

Robert Brantberg

Sotasankarit

21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite

Revontuli 2000

Pokkari 2009

Robert Brantberg
Sotasankarit

Robert Brantberg

Mannerheim

Sotamarsalkka

320 sivua

Revontuli 2005

Robert Brantberg:
Mannerheim - Sotamarsalkka

44. divisioonan sotilaita

SA-kuva

 

Tammikuu 1940

Sinisen divisioonan tuho

 

Uudenvuoden päivänä 1940 heikosti varustettu Suomi oli vastustanut puna-armeijan vyörytystä kuukauden päivät. Sotamarsalkka Gustaf Mannerheimin joukot olivat jopa tehneet kaksi onnistunutta laajaa vastahyökkäystä. Eversti Paavo Talvelan ryhmä löi puna-armeijan joukot Tolvajärvellä ja eversti Hjalmar Siilasvuon divisioona vastaavasti Suomussalmella.

Epäonnistuneita vastahyökkäyksiä suomalaiset tekivät Karjalankannaksella ja Laatokan Karjalassa. Siitä huolimatta Suomen sodanjohto päätti tammikuussa antaa opetuksen pääsihteeri Josif Stalinille.

Raatteen tie

Liian pitkälle edennyt puna-armeijan 44. divisioona, ukrainalainen Sininen divisioona, kaivautui maahan käytännöllisesti katsottuna marssiryhmityksessä pitkin Suomussalmelle johtavaa Raatteen tietä. Lähes 20 000 miestä oli kapean, kolmekymmentä kilometriä pitkän tien varrella, talvipakkasten ja suomalaisten 9. divisioonan armoilla.

Eversti Hjalmar Siilasvuo ja hänen esikuntapäällikkönsä, kapteeni Alpo Marttinen päättivät iskeä. Teurastus alkoi uuden vuoden vastaisena yönä. Tammikuun toisena päivänä vihollisen joukot oli katkaistu kahtia. Suomalaiset lähtivät yleishyökkäykseen kolme päivää myöhemmin. Pakkasta oli kolmekymmentäviisi astetta.

Sunnuntaina tammikuun 7. päivänä ukrainalainen Sininen divisioona oli tuhottu.

 

Eversti Siilasvuo esitteli sotasaalista länsimaisille lehtimiehille heti seuraavana päivänä. He evät olleet uskoa silmiään. Suomalaisten hallussa oli kokonaisen venäläisen divisioonan sotakalusto. Satoja tykkejä ja kuorma-autoja, kymmeniä panssarivaunuja, toista tuhatta elävää hevosta ja tuhansia keveitä aseita. Sekä röykkiöittäin jäätyneitä venäläisiä sotilaita ja hevosia.

Talvisodan legenda oli syntynyt. Raatteen ja Suomussalmen taisteluissa puna-armeija menetti yli 20 000 miestä kaatuneina ja paleltuneina. Siilasvuon joukoista kaatui 900 ja haavoittui 1 200 miestä.

Kajaaniin ja Ouluun kohdistunut uhka oli poistettu. Stalin päätti, että tästä ei enää kannata jatkaa. Sen sijaan hän kohdisti paineen toista sataa kilometriä etelämpänä sijaitsevaan Kuhmoon.

 

9. divisioona lähti marssille kohti Kuhmoa tammikuun 18. päivänä. Siilasvuo hyökkäsi tammikuun 29. päivänä kenraali N.A. Gusevskin 54. divisioonan kimppuun. Kaava oli sama kuin Raatteessa. Punadivisioonan yhteydet päävoimiin katkaistiin. Syntyi suurmotti, jota puhdistettiin talvisodan loppuun asti.

Kenraalimajuri Martti Wallenius ja eversti Oiva Willamo eivät myöskään maanneet toimettomina Lapin ryhmänsä kanssa. Suomalaiset lähtivät hyökkäykseen Sallasta Kemijärven suuntaan edenneen vihollisen kimppuun tammikuun 2. päivänä. Hyökkäys ei johtanut menestykseen, suomalaisten kolme pataljoonaa eivät onnistuneet lyömään venäläisten kahta divisioonaa.

Mutta suomalaiset sissijoukot operoivat menestyksekkäästi venäläisten selustassa. Vihollisen ajoneuvoja, puhelinyhteyksiä ja siltoja tuhottiin. Tammikuun puolivälissä Wallenius yritti uudestaan.

 Nyt venäläiset saatiin vetäytymään. Puna-armeija heitettiin Joutsijärveltä takaisin Märkäjärvelle, yli kolmenkymmenen kilometrin päähän, jonne rintama vakiintui. Tilaisuus Raatteen tien kaltaiseen ratkaisuun olisi ollut, mutta joukkoja ei ollut tarpeeksi.

Myös Kemijärvelle ja Rovaniemeen kohdistunut uhka oli poistettu.

Laatokan karjalan motit

Summassa venäläiset keskittyivät tammikuussa murentamaan järeällä tykistötulella suomalaisten puolustuslaitteita. Muualla Kannaksella puna-armeija yritti saada jalansijaa suomalaisten asemiin, vaatimattomalla menestyksellä.

Laatokan pohjoisrannalla kenraalimajuri Woldemar Hägglundin IV armeijakunta lähti vastahyökkäykseen tammikuun 5. päivänä. Puna-armeijan kaksi divisioona ja panssariprikaati saarrostettiin ja niiden pääosat jäivät motteihin. Sana motti juontaa juurensa juuri näistä taisteluista. Näitä motteja nakerrettiin pitkin tammikuuta ja useat motit saatiin lopulta tuhotuksi.

Asemasota jatkui Kollaanjoen varrella, jossa venäläiset yrittivät kuluttaa suomalaiset loppuun jatkuvalla tykistötulella. Täydennysjoukkoja ei ollut lähettää ja Kollaan väsyneiden miesten oli kestettävä yksin.

Raatteen tie oli hämmästyttänyt ulkomaiset lehtimiehet. Loppiaisena lentäjäluutnantti Jorma Sarvanto antoi omalta osaltaan länsimaille lehdille puheenaiheen, hän teki ainutlaatuisen maailmanennätyksen. Kuopiota pommittamaan oli lähetetty Iljušin-pommikoneita. Sarvanto pudotti Fokker-hävittäjällään Utin eteläpuolella kuusi pommikonetta. Neljässä minuutissa.

− Se oli Suomen ampumista maailmankartalle, Hävittäjälaivue 24:n komentaja, majuri Gustaf Magnusson sanoi.

Aseita ja rauhantunnusteluja

Suomen ulkopolitiikan keskeisin tavoite talvisodan aikana oli suoran neuvottelukosketuksen saaminen Neuvostoliittoon. Toiseksi pyrittiin vetämään Ruotsi ja länsivallat mukaan Suomen puolelle, mieluiten sotilaalliseen väliintuloon asti. Myös aineellista apua ja vapaaehtoisia joukkoja toivottiin.

Tammikuun aikana tilanne itärajalla muuttui Suomen kannalta myönteisemmäksi. Yhteyttä Neuvostoliittoon yritettiin saada Tukholman kautta. Asialla oli kaksi naista, kirjailija Hella Wuolijoki ja Neuvostoliiton Tukholman suurlähettiläs Aleksandra Kollontai. Suomessa toivottiin, että venäläisten joukkojen vastoinkäymiset saisivat Stalinin neuvottelupöytään. Neuvostoliitto vaikeni tammikuun loppupäiville asti.

 

Neuvottelut ulkomaisen avun saamiseksi jatkuivat. − Meidän on pakko ottaa mitä riskejä tahansa avun saamiseksi, pääministeri Risto Ryti sanoi. − Ja myös apua, jota on saatavissa, ottaa mistä tahansa.

Ryti kävi Tukholmassa pyytämässä Ruotsin hallitukselta raskasta tykistöä ja 30 000 miestä vakinaisia joukkoja. Varmaa vastausta hän ei heti saanut.

− Ruotsalaisiakaan ei pidä väärin arvostella. Kyllä ne koettavat tehdä, minkä peloltaan uskaltavat.

Ulkoministeri Väinö Tanner kysyi saksalaisilta neuvoa rauhan mahdollisuuksista. Saksan Helsingin lähettilään Wipert von Blücherin vastaus tammikuun 18. päivänä oli kuitenkin tyly. Saksan hallituksen mukaan ei tällä hetkellä ollut mahdollisuuksia sovitteluun.

Myönteisiä uutisia

Eversti Aladàr Paasonen neuvotteli Ranskassa, josta kuului myönteisiä uutisia. Ranska ja Englanti olivat kallistumassa Suomen auttamisen kannalle. Suomen ja länsimaiden intressit olivat yhteiset. Mitä kovemman vastustuksen Suomi antaisi puna-armeijalle, sitä vaikeampaa Neuvostoliiton olisi toimittaa Saksalle aineellista apua, lähinnä polttoaineita, Saksan sodassa länsivaltoja vastaan.

Sotamateriaaliakin Suomeen oli tulossa. Ranskalta saatiin 30 hävittäjää ja 14 laivalastillista aseita, josta osa ehti mukaan talvisotaan. Ruotsilta oli tulossa panssari- ja ilmatorjuntatykkejä, kenttätykkejä, jalkaväen aseistusta ja ampumatarvikkeita.

Englannista ja Yhdysvalloista oli tulossa muun muassa lentokoneita. Toimitukset oli kuitenkin Saksan kielteisestä asenteesta johtuen ohjattava kiertotietä Norjan satamien ja Tornion kautta. Tammikuun taisteluihin materiaali ei Ruotsin aseita lukuun ottamatta ehtinyt.

Vapaaehtoisia ilmoittautui Ruotsista, Englannista, Unkarista, Puolasta, Itävallasta ja Italiasta.

Trotskin-Kerenskin hallitus

Suomi vastaanotti ulkomailta useita rauhanaloitteita, mutta ne olivat Tannerin mukaan enemmän hyväntahtoisia kuin todellisuuteen perustuvia.

Myös mielikuvituksellisia aloitteita kantautui Suomeen. Ehdotettiin, että Vladimir Iljitš Leninin Neuvostoliitosta vuonna 1929 karkotettu työtoveri Lev Trotski kutsuttaisiin Meksikosta Suomeen ja että hän lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjältä paenneen Aleksandr Kerenskin kanssa perustaisi tilapäishallituksen Repolaan. Eräänlainen vastaveto Otto Ville Kuusisen Terijoen nukkehallitukselle.

Tammikuun 28. päivänä SAK ja STK allekirjoittivat paperin, joka tunnetaan Tammikuun kihlauksen nimellä. Se oli asevelihenkeä merkittävästi vahvistava paperi. Seuraavana päivänä ulkoministeri Vjatšeslav Molotovilta saatiin Tukholman kautta viesti: Neuvottelut olivat mahdollisia, mikäli Ryti-Tannerin hallitus oli valmis riittäviin alueluovutuksiin.

Näin Neuvostoliitto oli itse asiassa tunnustanut, että Suomi oli puna-armeijalle yllättävän kova pala. Lisäksi tämä myös merkitsi sitä, että Neuvostoliitto oli valmis hylkäämään Terijoen hallituksen.

Mutta jälleen kerran tuli todistetuksi, että sota on politiikan jatke. Suhteellisen rauhallisen tammikuun jälkeen Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Kannaksella 1. päivänä helmikuuta.

 

jatkuu…

 

Teksti: Robert Brantberg 2000, 2009

Katso myös: Raatteen tien jääkäri

Talvisota 70

Sivun alkuun

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta