Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta

Talvisota 70

Majuri Adolf

Ehrnroothin talvisota

Kadettikersantti Adolf Ehrnrooth 1924	Robert Brantberg Sotaupseerit 288 sivua ja kuvaliite Revontuli 1999
	Robert Brantberg Ehrnrooth 288 sivua ja kuvaliite Revontuli 2002 Pokkari 2009

Mainilan laukaukset

Vuoden 1939 kesämanööveri Karjalanannaksella oli laajin Suomessa järjestetty sotaharjoitus. Se onnistui hyvin mutta paljasti myös armeijan varustelutason surkean tilan.

Saksa hyökkäsi Puolaan syyskuun 1. päivänä. Kaksi päivää myöhemmin Englanti ja Ranska julistivat Saksalle sodan. Toinen maailmansota alkoi.

Ratsuväkiprikaatiin oli saatu neljä Boforsin panssarintorjuntatykkiä ja niillä ampumista ruvettiin nyt tosissaan harjoittelemaan.

Lokakuun 5. päivänä Hämeenlinnassa pidettiin suuret ratsastuskilpailut, joihin myös ratsuväkiprikaatin ratsastajia osallistui. Ensimmäiset lähdöt oli kuulutettu, kun lähetti toi kentälle sanoman.

– Kaikki ratsuväkiprikaatin upseerit palaavat välittömästi Lappeenrantaan.

Tuona päivänä Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov oli esittänyt Suomelle neuvotteluja “konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Kyse oli aluevaatimuksista. Suomen reserviläiset kutsuttiin välittömästi ylimääräisiin harjoituksiin. Käytännössä kyse oli liikekannallepanosta, valtion voimavarojen saattamista sodan kannalle.

Ratsuväkiprikaatin hevoset saivat jäädä ja upseerit kiiruhtivat junaan. Ratsumestari Adolf Ehrnrooth ilmoittautui muiden mukana prikaatin esikunnassa Lappeenrannassa, jossa joukot kohta olivat valmiit lähtemään keskitysalueilleen.

Ehrnrooth lähti ensimmäisen marssiportaan mukana Viipurin kautta Uudellekirkolle. Parin päivän kuluttua joukot olivat perillä. Kiireiset valmistelut alkoivat, puutteita oli runsaasti.

Ratsuväkiprikaatista muodostettiin Uudenkirkon ryhmä. Lokakuun loppuun mennessä rajaseutupitäjät oli evakuoitu. Monet perheet tosin palasivat karjoineen kuukauden kuluessa, sotaan ei valtakunnan johdossa vieläkään uskottu.

Marraskuun 26. päivänä ammuttiin kuuluisat Mainilan laukaukset Etelä-Kannaksella. Neuvostoliitto väitti, että Suomen tykistö oli ampunut rajan yli. Talvisota syttyi neljä päivää myöhemmin.

– Sota alkoi yllätyksellisesti, Ehrnrooth sanoo. – Venäläiset lavastivat Mainilan laukaukset, vastapäätä meidän aluettamme. Ensimmäiset ilmoitukset rajavartioston tähystystornista tulivat minulle. Muistan hyvin kun sanottiin, että nyt siellä tapahtuu kummia, ryssät ampuvat omiaan.

– Ja sitten tehtiin Mainilan laukauksista tämä lavastettu hyökkäys.

Paljon myöhemmin Ehrnrooth tapasi Suomessa Venäjän entisen suurlähettilään Juri Derjabinin, nimimerkki Komissarovin.

– Tiedättekö, että Suomen kielestä löytyy kaksi sanaa, jotka täytyy muistaa, Ehrnrooth kysyi Derjabinilta.

– Mitkä ne ovat?

– Toinen on kiitos ja toinen anteeksi. Nyt minä käytän toista. Kiitos, että kävitte laskemassa kukkia sankariristille Hietaniemen hautausmaalla. Mutta minä odotan teiltä sanaa anteeksi, sillä ette ole vielä kumonneet Mainilan laukauksia.

Juri Derjabin oli hetken hiljaa.

– Sitten hän sanoi, että se ei ole meidän asiamme, se on valtakunnallinen asia. Mutta sain kyllä sen käsityksen, että hän oli vaivautunut siitä.

– Kyllähän se on ikävää että meidät mustamaalattiin koko maailman silmissä. Olimme muka niin sotahulluja, että kun kiltti Neuvostoliitto ei ryhtynyt sotaan niin me järjestimme tällaisen hyökkäyksen ja ammuimme. Sitä paitsi me emme olisi voineet ampua, sillä ainut tykistö joka meillä oli, oli Vammeljoen takana, aivan liian kaukana.

– Se oli aika ruma teko.

Luku 6

Talvisota

Kello oli seitsemän marraskuun 30. päivän aamuna vuonna 1939. Ratsumestari Adolf Ehrnrooth, 34, kuuli idästä tykkien jatkuvaa kumua. Odotettu ja pelätty sota oli alkanut.

– Suomalaiset rajavartijat on ammuttu Rajajoen sillalla, jääkäripataljoona 1:n komentaja, everstiluutnantti Ilmari Karhu, ilmoitti Terijoelta.

Ratsumestari Ehrnrooth oli kenraalimajuri Georg Palmrothin komentaman Uudenkirkon ryhmän operatiivisen toimiston päällikkö, jonka vastuulla oli myös tiedusteluasiat. Ehrnrooth sai käskyn selvittää JP 1:n lohkon tilanteen. Hän kiiruhti autoonsa ja lähti ajamaan Uudeltakirkolta kohti Karhun komentopaikkaa.

Vammelsuujoen länsirannalla tie nousi korkealle kumpareelle. Ehrnrooth pysäytti Kannaksen valokuvatuimman kohteen, Rakkauden haudan, kohdalla ja astui ulos autosta. Edessä avautui sykähdyttävä näkymä. Pilvinen aamu oli sarastamassa, Suomenlahti velloi tummana ja rauhallisena Ehrnroothin oikealla puolella. Mutta Kronstadtin linnoituksen suunnalla taivas leimusi punaisena.

– Oli kuin tuhansia sähikäisiä olisi leiskunut ilmassa, Ehrnrooth sanoo. – Kaukainen jylinä säesti sitä mahtavaa rumputulta, joka vielä harvakseltaan kohdistui Terijoen, Kellomäen ja Kuokkalan alueelle.

Ehrnrooth jatkoi matkaa ja saapui Terijoelle, jossa kävi läpi tilanteen everstiluutnantti Karhun kanssa. Paluumatkalla hän näki, miten järeät kranaatit olivat osuneet rakennuksiin ja vaurioittaneet niitä pahoin. Viivytystaistelu oli alkanut, miehet olivat sytyttämässä kasarmeja tuleen. Ehrnrooth muisteli upseerikerhossa vietettyjä rattoisia vapaahetkiä. Rakennus olisi kohta mennyttä.

Puna-armeija hyökkäsi Karjalankannaksella yhdeksän divisioonan ja vahvojen panssarijoukkojen voimin. Vsevolod Jakovlevin komentaman 7. armeijan tavoitteena oli vallata Viipuri kahdessa viikossa ja edetä Etelä-Suomeen. Ensimmäisessä portaassa hyökkäsi kuusi divisioonaa, noin 120 000 miestä. Vastassa oli suomalaisten 21 600 miehen suojajoukot ja taaempana Mannerheim-linjalla noin 130 000 miehen vahvuinen kenttäarmeija.

Kenraaliluutnantti Hugo Östermanin Kannaksen armeijaan kuului kenraalimajuri Harald Öhquistin II armeijakunta Länsi-Kannaksella ja kenraalimajuri Erik Heinrichsin III armeijakunta Itä-Kannaksella.

Suojajoukkojen, joihin Uudenkirkon ryhmä ja siis myös ratsuväkiprikaati kuuluivat, tehtävänä oli ottaa vastaan vihollisen ensimmäiset iskut ja antaa aikaa joukkojen ryhmittämiselle Mannerheim-linjalle.

Talvisodan toisena päivänä ilmatorjunta ampui Vammelsuussa alas venäläisen pommikoneen ja kolmihenkinen miehistö pelastautui laskuvarjoilla. Ratsumestari Adolf Ehrnrooth lähti kymmenmiehisen partion mukana vangitsemaan neuvostolentäjiä.

Partion johtajana oli luutnantti Jorma Gallen-Kallela, taidemaalari Akseli Gallen-Kallelan poika. Lentäjien oli nähty putoavan Lempiälän metsäkylän lähettyville. Miehet hajaantuivat pieniin ryhmiin ja tarkastivat putoamispaikan lähistöllä olevat evakuoidut talot, mutta mitään ei löytynyt. Ilta muuttui yöksi, kuu ja tähtikirkas taivas valaisivat lumista maisemaa.

Vielä yksi talo. Ehrnrooth meni sisään ja katsoi ympärilleen taskulampun valossa, pirtti näytti tyhjältä. Yhtäkkiä hän hätkähti. Lentäjien hansikkaita, karttalaukku, ruokailuvälineitä, säilykepurkkeja. Kaikki jätetty kiireessä pirtin lattialle. Hän sammutti nopeasti taskulamppunsa ja meni pihalle.

Luutnantti Gallen-Kallela oli paikalla, muita partion miehiä ei vielä näkynyt.

– Lentäjät ovat jossain täällä, Ehrnrooth selvitti. – Heidän tavaransa ovat sisällä.

Karjalaiseen malliin neliön muotoon rakennetun pihan vastakkaisella puolella oli navetta. Upseerit suuntasivat sinne.

– Ei tarvitse sanoa kuin ruki verh, kädet ylös, ratsumestari Ehrnrooth ajatteli. – Jonka jälkeen lähdetään yhdessä Uudellekirkolle kahville.

Ehrnrooth tempaisi navetan oven auki. Punalentäjät ampuivat ensin. Ehrnrooth näki pistoolin suuliekin valossa välähdyksen navetan lattialla olevista oljista. Ensimmäinen luoti suhahti ilkeästi hänen oikean korvansa ohi.

Toinen laukaus. Luutnantti Jorma Gallen-Kallelaan osui keskelle otsaa ja hän kaatui Ehrnroothin päälle. Ehrnrooth menetti tasapainonsa ja horjahti. Kolmas laukaus meni ohi. Horjahdus oli pelastanut ratsumestarin hengen.

– Silloin minä opin, ettei sodassa ole kysymys muusta kuin hengen ottamisesta vastustajalta, Ehrnrooth sanoo. – Kahvireissusta ei tullut mitään. Tapaus oli järkyttävä.

Ehrnroothilla oli aseenaan pelkkä parabellum-pistooli ja navetasta kuului venäjänkielistä puhetta. Siellä oli ilmeisesti ainakin kaksi miestä. Hän perääntyi asuinrakennuksen nurkalle, jonne myös hänen taistelulähettinsä oli ehtinyt.

– Sain partiomieheltä Ukko-Pekka -kiväärin ja ammuin navetan oven läpi lähes viisitoista laukausta. Ulos syöksyi venäläinen upseeri ja ammuin hänet siihen. Hän tuupertui Gallen-Kallelan viereen.

– Etenin katsomaan oliko navetassa muita. Siellä oli vain kuollut lehmä. Mutta huomasin, että lantaluukku oli auki ja ryntäsin heti navetan taakse. Näin siellä kuutamossa miehen juoksevan ja ammuin.

Mies tuupertui hangelle ja jäi liikkumatta makaamaan. Ehrnrooth käveli hiljakseen takaisin talolle, istahti portaille ja oksensi. Hangelle tuupertunut mies oli vaikeasti haavoittunut ja hän kuoli kenttäsairaalassa Uudellakirkolla.

– Hän oli kapteeni Nikolai Krivošin, laivueen komentaja.

Reservin luutnantti Jorma Gallen-Kallela oli ensimmäinen kaatunut suomalainen upseeri talvisodan aikana. Hän oli lahjakas taiteilija, joka oli osallistunut jo vuoden 1918 sotaan.

– Mutta minun teitäni suojeltiin ja varjeltiin, kuten koko sodan aikana, Ehrnrooth sanoo. – Läheltä on pitänyt monta kertaa. Tämä oli ehkä kaikesta lähin, koska matkaa välillämme ei ollut kuin muutama metri.

– Mutta tässähän minä istun vielä, kenraali Ehrnrooth sanoo kuusikymmentä vuotta myöhemmin kodissaan Kakskerran Solgårdenissa Turun ulkopuolella.

Suomalaiset suojajoukot irtautuivat asemistaan ylivoimaisen hyökkääjän edessä. Irtautuminen kävi Päämajan mielestä hiukan liian nopeasti ja Ehrnrooth sai käskyn vastahyökkäyksen järjestämisestä Vammelsuussa. Ratsumestari lähti eteen.

– Sain käsiini jääkäripataljoona 1:n komppanianpäällikön, luutnantti Reino Honkasen, ja annoin tehtävän hänelle, Ehrnrooth sanoo. – Luutnantti Honkanen käynnisti nopeasti vastahyökkäyksen ja suoritus oli kokonaisuutena erinomainen. Tosin sen vaikutus oli kovin lyhytaikainen.

Paluumatkalla Ehrnrooth tuli raskas patteristo 1:n ensimmäisen tulipatterin asemiin. Kyseessä oli ruotsinkielinen patteri ja sille oli jo annettu irtautumiskäsky, Ehrnroothin mielestä ennen aikojaan.

– Vielä ei lähdetä mihinkään, Ehrnrooth huusi ruotsin kielellä vaasalaisille tykkimiehille.

Patteri noudatti välittömästi käskyä. Itse asiassa he olivat tyytyväisiä siihen, että he pääsivät ampumaan huolellisesti valmistelluista asemistaan, hikinen lapiotyö ei menisi hukkaan.

Kohta seuranneessa suuressa vastahyökkäyksessä patteri ampui useita ryhmiä Vammelsuun alueelle. Myöhemmin patteri tuhosi samasta asemasta ainakin yhden panssarivaunun.

Viivytysvaiheen jälkeen ratsuväkiprikaati siirrettiin reserviin. Tämä tarkoitti lepoa, mutta myös panssarivaunuesteiden rakentamista. Tietenkin piti myös olla valmiina mahdollisia vastahyökkäyksiä varten. Taistelut etulinjassa jatkuivat lähes taukoamatta.

– Tuntui hyvältä levätä ja nukkua teltassa ja myöhemmin talossa tietoisena siitä, että nyt ollaan reservissä, Ehrnrooth sanoo. – Oli mahtavaa kuunnella sitä jylinää, mikä kuului edestä ja erityisesti Summan suunnalta.

Juuri sillä suunnalla taisteltiin kiivaasti. Puna-armeijan hyökkäyskiila oli edennyt vaarallisesti pääaseman eteen Summan ja Muolaanjärven välillä. Kenraalimajuri Harald Öhquist päätti katkaista kiilan vastahyökkäyksellä.

Kyseessä oli laaja operaatio, johon oli määrä osallistua joukkoja peräti viidestä divisioonasta. Tarkoituksena oli saartaa neuvostojoukot kahdelta puolelta, hyökkäyspihtien välinen etäisyys oli noin parikymmentä kilometriä. Väliin jäisi kolmen divisioonan verran neuvostojoukkoja.

Ratsuväkiprikaati sai käskyn osallistua vastahyökkäykseen, jonka oli määrä alkaa joulukuun 23. päivänä. Käsky oli selvä ja asiallinen, mutta Ehrnrooth ihmetteli hyökkäyksen kiireellisyyttä.

– Ratsuväkiprikaati ehtisi kyllä mukaan, sillä sen ei tarvinnut juuri liikahtaa paikaltaan, Ehrnrooth sanoo. – Aikalaskelmat olivat kuitenkin toiveajattelua.

– Tässä alkoivat kostautua ne oletetuilla joukoilla tehdyt nopeat siirrot, jotka olivat tyypillisiä Sotakorkeakoulun harjoituksissa.

Hyökkäys alkoi aamulla kello 6.20 huonoissa merkeissä. Sää oli suomalaisille epäedullinen. Vielä aamuyöllä oli satanut lunta, mutta aamulla sää kirkastui ja pakkanen kiristyi kahteenkymmeneen asteeseen. Hyökkäys lähti käyntiin mutta törmäsi alkumenestysten jälkeen venäläisten kiivaaseen vastarintaan. Suomalaisten pääongelma oli tykistötuen puuttuminen.

– Kun siirryimme omalle ryhmitysalueellemme, ohitimme vielä marssilla olevan raskas patteristo 2:n, Ehrnrooth sanoo. – Patteristo oli saanut käskyn niin myöhään, ettei se ollut valmiina vielä H-hetkelläkään.

– Hyökkäys epäonnistui lähes täysin. Sotaa kokemattomin voimin yritimme haukata liian suurta palaa. Myönteisintä oli seikkailun opetus. Näin ei saa hyökätä.

Kenraaliluutnantti Harald Öhquist keskeytti hyökkäyksen kello kolme iltapäivällä. Joukkojen keskuudessa hyökkäystä kutsuttiin hölmön tölmäykseksi. Suomalaisten kokonaistappiot olivat lähes 1 400 miestä.

Öhquistin mukaan hyökkäyksessä oli hyvätkin puolensa. Se hillitsi venäläisten hyökkäysintoa ja osoitti, että suomalaiset taistelevat muutenkin kuin vain siilipuolustuksessa.

Ratsuväkiprikaatin esikunnassa yritettiin saada aikaiseksi jonkinlainen joulutunnelma, vaikka edellisen päivän tapahtumat vetivät mielet vakaviksi. Se oli ensimmäinen sotajoulu.

Joulupäivänä ratsumestari Ehrnrooth sai puhelinsanoman armeijakunnan esikunnasta. Hänen oli heti ilmoittauduttava eversti Aarne Blickin 7. divisioonan esikunnassa. Ehrnrooth nousi välittömästi autoonsa ja ajoi läpi yön Kannaksen halki Taipaleen lohkolle Blickin esikuntaan, joka majaili Saaprun kansakoulussa Sakkolassa.

Ehrnrooth astui sisään. Hän jäi tuijottamaan eriskummallista näkyä. Kaksi yöpukeista miestä seisoi tutkimassa tilannekarttaa. He olivat vetäneet villapaidat pyjaman päälle, sillä luokkahuoneessa ei ollut kovin lämmin. Toisen miehen Ehrnrooth tunnisti heti, lyhyenläntä nappisilmäinen tumma mies oli eversti Aarne Blick. Toinen osoittautui 7. divisioonan tykistökomentajaksi, everstiluutnantti Toivo Sarparannaksi.

Miehet olivat yötöissä, koska puna-armeijan 4. divisioona oli hyökännyt Suvannon yli Taipaleen puolustajien selkään. Kiivas vastahyökkäys oli parhaillaan meneillään.

– Herra eversti, ratsumestari Ehrnrooth käskystä paikalla.

– Mainiota, Blick sanoi selvästi ilahtuneena. – Teidät on määrätty divisioonan esikuntapäälliköksi.

Ratsumestari Ehrnrooth oli vasta 34-vuotias, aivan liian nuori ja kokematon divisioonan esikuntapäällikön tehtäviin. Mutta eversti Blick oli halunnut nimenomaan Ehrnroothin. Edellisen esikuntapäällikön hermot olivat ankarassa paineessa pettäneet ja Blick oli vaatinut armeijakunnalta miehen vaihtamista.

Armeijakunnan komentajana oli kenraalimajuri Erik Heinrichs ja esikuntapäällikkönä Gustaf Ehrnrooth, Adolfin vanhempi veli. Armeijakunnasta tiedusteltiin, kenet Blick haluaa tilalle.

– Ratsumestari Adolf Ehrnroothin, kuului Blickin ytimekäs vaatimus.

– Mutta eiköhän Ehrnrooth ole hiukan liian nuori?

– Silloin en halua esikuntapäällikköä lainkaan.

Asia oli sillä päätetty. Mutta miksi Blick halusi juuri Ehrnroothin, tarjokkaita virkaan kyllä riitti? Todennäköisesti Blick halusi paikalleen miehen, jonka hän tunsi. Vuosi sitten Ehrnrooth oli uskaltanut tarttua hänen hihaansa sotaharjoitusten aikana. Jos hän sen uskalsi tehdä, hän kelpaisi myös sodanaikaiseksi esikuntapäälliköksi.

– Koettakaa saada esikunta työskentelemään, kuului Blickin ohje esikuntapäällikölleen. – Tähän asti on lentokoneen ääni aina ollut merkki poteroon menosta. Koko esikunta on häipynyt ja sen jälkeen sitä on ollut vaikea saada taas toimimaan.

Siitä Ehrnrooth kyllä pitäisi huolen. Ettei turhan päiten mennä pommisuojaan. Mutta matkaan tuli mutka, Päämajasta ei kuulunut virallista vahvistusta Ehrnroothin nimitykselle. Ehrnroothin oli palattava Uudenkirkon ryhmän esikuntaan. Blick oli kuitenkin itsepäinen mies, jolla ei ollut tapana jättää asioita puoleen tiehen.

Tammikuun 9. päivänä armeijakunnan esikunnasta saapui tarkennettu puhelinviesti. Ehrnroothin piti jälleen ilmoittautua 7. divisioonan esikunnassa, tällä kertaa esikuntapäälliköksi.

Kahden päivän kuluttua Ehrnrooth ylennettiin majuriksi. Ehkäpä sen vuoksi, että oli uskaltanut vuosi sitten tarttua malttamatonta everstiä hihasta.

Blickin divisioona oli torjunut venäläisen 4. divisioonan hyökkäyksen. Sankareiksi nousivat erillispataljoona 6:n miehet, jotka äärimmäisen uupuneina kykenivät jopa rajuun vastahyökkäykseen. Siitä tuli eräs viime sotiemme kuumimmista ja uskomattomimmista lähitaisteluista.

Eräänä yönä tuore esikuntapäällikkö hiihteli Suvannon jäällä, hän oli selvittelemässä venäläisdivisioonan hyökkäyksen vaikutuksia.

– Näky oli kaamea, Ehrnrooth sanoo. – Jäällä lepäsi sadoittain kaatuneita. Pakkanen oli kova ja ruumiit olivat jäätyneet mitä eriskummallisimpiin röykkiöihin.

– Ei ollut mitään mahdollisuuksia niiden hautaamiseen. Keväällä ne saisivat jäiden lähdön myötä omat hautajaisensa.

Kaatuneiden aseistus ja lämmin vaatetus kuitenkin evakuoitiin. Erityisen haluttua tavaraa olivat huopikkaat ja turkit. Lisäksi hyökkäävä divisioona oli jättänyt jälkeensä lähes koko kalustonsa.

– Missä kaikki vihollisen konekiväärit ovat? eversti Blick ihmetteli eräänä päivänä Ehrnroothille.

Vihollisen hyökkäys oli tapahtunut kapteeni Eino Müllerin III pataljoonan lohkolla ja Blickin epäilykset kohdistuivat sinne.

– Majuri menee kolmannen pataljoonan komentopaikalle ja kysyy asiaa Müllerilta.

Kapteeni Müller tarjosi Ehrnroothille kahvit, kuten tapana oli. Keskustelu oli rattoisaa, Müller oli lupsakka mies. Hieman hänen puhettaan haittasi heimosotien aikana saatu vamma, luoti oli mennyt kurkun läpi.

– Kuule Eino, kuinka monta konekivääriä sinulla on? Ehrnrooth kysyi yhtäkkiä.

– Kysytkö ystävänä vai esimiehenä? Müller vastasi.

Ehrnrooth naurahti. Müller tiesi mistä oli kysymys.

– Kun kerran tiedät, niin ystävänä. Montako konekivääriä?

– Pataljoonassani on 36 konekivääriä, Müller ilmoitti totuudenmukaisesti. Määrävahvuuteen kuului 12 konekivääriä, joten Müllerillä oli niitä kolminkertainen määrä.

Ehrnrooth palasi divisioonan esikuntaan ja raportoi keskustelusta Blickille.

– Herra eversti, siellä ne ovat.

– No senhän minä arvasin, Blick myhäili. – Sellainen se Eino on.

Blick tunsi Müllerin jo Savon prikaatin ajoilta. Müllerin pataljoona joutui myöhemmin tasaamaan konekivääreitään muiden joukko-osastojen kanssa, sulassa sovussa tietenkin. Pitihän muidenkin pataljoonien aseistusta parantaa.

Tammikuun puolivälissä 7. divisioonan komentajaksi määrättiin eversti Einar Vihma ja Aarne Blick siirrettiin divisioonan alaisuuteen kuuluvan Taipaleen lohkon komentajaksi. Syynä vaihdokseen oli, että virkaiässä Blickiä vanhemmalle Vihmalle piti saada oma divisioona. Blickissä ei vikaa ollut. Sitä paitsi Vihma ja Blick olivat ystäviä ja tulivat hyvin toimeen keskenään. Majuri Ehrnrooth jäi Vihman esikuntapäälliköksi.

Myös armeijakunnan johdossa tapahtui muutos. Kenraaliluutnantti Erik Heinrichs nimitettiin Karjalan armeijan komentajaksi ja hänen tilalleen määrättiin Tolvajärven sankari, kenraalimajuri Paavo Talvela.

Talvela saapui tutustumiskäynnille Vihman divisioonaan. Uudelle armeijakunnan komentajalle esiteltiin divisioonan esikunnassa laaditut suunnitelmat eri tilanteiden varalta. Näiden joukossa oli myös irtautumis- ja viivytyssuunnitelma. Se oli varautumista pahimman varalle.

– Aiotko lähteä karkuun? impulsiivinen Talvela kysyi varomattomasti Vihmalta.

Vihma räjähti ja Talvela räjähti koska Vihma räjähti. Kaksi kiivasta jääkäriupseeria huusi toisilleen, muu esikunta seurasi hämmentyneenä piinalliseksi muuttunutta tilannetta.

Talvela otti manttelinsa ja lakkinsa ja ryntäsi ovesta ulos. Vihma jäi kiukusta pihisten seisomaan paikalleen. Tarkastus oli päättynyt.

Samassa Talvela tuli takaisin ja veti taskustaan konjakkipullon.

– Kun kerran olin ajatellut antaa tämän sinulle, niin tässä se nyt on.

Sanoi armeijakunnan komentaja, pyörähti ympäri ja poistui paikalta.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi koko Kannaksella helmikuun alussa. Helmikuun 12. päivänä puna-armeija pääsi läpimurtoon Summassa ja ylipäällikkö määräsi 15. helmikuuta Länsi-Kannaksen joukot vetäytymään niin sanottuun väliasemaan. Tästäkin joukot joutuivat vetäytymään helmikuun 27. päivänä. Vetäytymistä jatkettiin taka-asemaan Viipurista Kuparsaaren kautta Vuokselle johtavalle linjalle.

Laatokan puolella rintama sen sijaan kesti. Helmikuun 17. päivänä eversti Einar Vihma vetosi divisioonaansa.

– Perivihollisemme ryssän suurhyökkäys koko Kannaksella on pakottanut meidät muutamissa paikoin Kannaksen länsi- ja keskiosissa vetäytymään taaksepäin, Vihma sanoi.

– Tämän johdosta on meidän vielä suuremmalla sitkeydellä ja sisulla torjuttava ryssän hyökkäys Kirvesmäellä, Terenttilässä, Linnankankaalla ja Suvannolla. Muistakaa, jokainen upseeri, aliupseeri ja sotamies: Ei askeltakaan taakse. Ryssän hyökkäys on torjuttava.

Seuraavana päivänä armeijakunta julkaisi päiväkäskyn, jossa myös oli marsalkka Gustaf Mannerheimin kiitokset.

– Erikoisesti on ylipäällikkömme kohdistanut kiitoksensa Taipaleen puolustajille taitavasta johdosta ja urhoollisista taistelusuorituksista sekä koko siitä ihailtavien sankaritekojen sarjasta, jonka tähän asti lohkolla käydyt taistelut muodostavat.

Taipale kesti.

– Tappiot Taipaleen lohkolla olivat hirveän suuret, Ehrnrooth sanoo. – Joukot hupenivat, komppanioissa ei ollut jäljellä kuin pienen joukkueen vahvuinen porukka, mutta periksi ei annettu.

– Seurasin Kirvesmäen erään tukikohdan vaihtoa. Sinne tuli uusia miehiä vasta rintamalle tulleesta Jalkaväkirykmentti 61:stä. Siellä seisoi likaisissa repaleisessa lumipuvussaan keskisuomalainen harvapuheinen mies konekiväärinsä takana.

– Nuoret miehet, veteraani sanoi. – Älkää jättäkö tätä tukikohtaa, se on vaatinut paljon hikeä ja verta.

Seitsemännen divisioonan tappiot olivat talvisodan aikana noin 3 900 miestä. Aseet vaikenivat maaliskuun 13. päivänä 1940 kello 11. Tulen tauottua miehet olivat hetken hiljaa. Sitten miehet kömpivät pystyyn asemistaan.

– Tulkaa vain kaikki esille, emme me enää ammu, joku suomen kielen taitoinen puna-armeijan sotilas huikkasi.

– Ei meitä ole tämän enempää.

– Taipale kesti, Ehrnrooth sanoo. – Taistelupaikat olivat samat sodan alkaessa kun sen päättyessä.

– Moni ajatteli, minkä takia me luovutamme toista sataa kilometriä sellaista maata, johon vainolainen ei ole tullut muuten kuin sotavankina. Näin ajatellaan vielä tänä päivänäkin.

Kymmenessä päivässä Vihman divisioona oli vetäytynyt uuden valtakunnanrajan taakse. Divisioonan esikunta majoittui Parikkalaan. Aseman seutu oli kuin valtava tilapäisleiri, sinne oli kerääntynyt suuret määrät evakuoitua karjaa, irtaimistoa ja muuta tavaraa, puhumattakaan onnettomista, palelevista ja nälkäisistä ihmisistä.

Maaliskuun 29. päivänä everstit Einar Vihma ja Aarne Blick olivat tarkastusmatkalla ja majuri Ehrnrooth oli tilapäisesti divisioonan esikunnan vanhin upseeri. Komentopaikkana toimi eräs kahvila, sisään astui Ehrnroothille tuntematon henkilö, jonka hän myöhemmin tulisi tapaamaan moneen kertaan.

– Olen Ssirtoväen huollon keskuksen johtaja Urho Kekkonen, mies esittäytyi.

SHK:n urakka oli valtava. Kymmenessä päivässä oli asutettava uudestaan puoli miljoonaa ihmistä. Kekkonen oli tullut tutustumaan uuden rajan läheisyydessä vallitsevaan tilanteeseen.

Nuori ratsuväenupseeri ja vain viittä vuotta vanhempi maalaisliiton kansanedustaja istuivat iltamyöhään keskustelemassa sodan tapahtumista. “Majuri Ehrnrooth kertoi Taipaleesta”, Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa.

Kekkosen mukaan Suomen armeija oli taistellut loistavasti, koko Suomi kunnioitti suuresti sen sankaritekoja, erityisesti rintamasotilaiden peräänantamatonta taistelua. Tähän keskusteluun miehet ovat myöhemmin usein palanneet.

Huhtikuussa joukot kotiutettiin ja 7. divisioonan esikunta asettui Finlandia-hotelliin Punkaharjulle. Paikka oli kuitenkin hankala, se sijaitsi divisioonan toiminta-alueen äärikolkassa. Sieltä oli myös hankalat yhteydet Helsinkiin.

Ehrnrooth ryhtyi tarmokkaasti ajamaan esikunnan siirtoa Savonlinnaan, josta kuitenkaan ei tahtonut löytyä tiloja. Lopulta päädyttiin vuosisatoja vanhaan Olavinlinnaan, jonne muutettiin joulun alla vuonna 1940. Tuolloin 7 divisioonan esikunta oli muutettu Itä-Savon sotilaslääniksi ja 7. divisioona prikaatiksi.

Syksy, talvi ja kevät kuluivat kiivaan työnteon merkeissä, puolustusvoimia järjestettiin uudelleen. Oli laadittava uudet operatiiviset suunnitelmat, oli suunniteltava mahdollinen liikekannallepano, oli tehtävä linnoitustöitä, muusta puhumattakaan.

– En ole koskaan rauhan aikana tehnyt niin paljon työtä, kuin tein esikuntapäällikkönä Itä-Savon sotilasläänin esikunnassa, Ehrnrooth sanoo. – Tämä ei koskenut vain minun pientä persoonaani, vaan koko Suomen puolustusvoimia aina ylipäälliköstä pienimpiin alue-esikuntiin saakka.

– Tämä jättiläistyö astui vuoden 1941 kesäkuussa näyttämölle uutena kenttäarmeijana, huomattavasti suurempana kuin talvisodassa. Työtä tehtiin yötä päivää. Etsikkoaika käytettiin todella hyödyksi.

Eurooppa valmistautui suursotaan.

Teksti: Robert Brantberg 2009

Teksti on kirjasta Ehrnrooth − Jalkaväenkenraali ja

Mannerheim-ristin ritari Adolf Erik Ehrnroothin elämäkerta

Sivun alkuun

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta