|
Mikko Pöllä SA-kuva |
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
Sissikersantti Mikko
Pöllä 224
sivua ka kuvaliite |
|
Arkangelin radalta Venezuelaan
Nuori Mikko Pöllä
pakeni Stalinin hirmuhallintoa Suomeen uimalla yli Rajajoen.
Hänen isänsä oli karkotettu Siperiaan ja perhe oli häädetty kotitilalta. Suomen
päämaja värväsi kielitaitoisen Pöllän kaukopartiomieheksi. Talvisodassa hän
taisteli Kollaalla.
Mannerheim-ristin
ritari Mikko Pöllä teki jatkosodassa yli kolmekymmentä
reissua. Hän tuhosi tukikohtia ja räjäytteli sotatarvikejunia syvällä
vihollisen selustassa, jopa Arkangelin radalla asti.
Sissivänrikki
Mikko Pöllä joutui sotien jälkeen Valpon kuulusteluihin ja päätti
paeta Ruotsiin. Sieltä hän siirtyi pakon edessä Venezuelaan. Parin
vuosikymmenen seikkailujen jälkeen Pöllä palasi Suomeen ja sai töitä
Geologisessa tutkimuskeskuksessa.
Mikko
Pöllä oli toinen kahdesta Neuvostoliiton kansalaisesta,
joka nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Toinen oli kaukopartiomies Antti
Vorho, joka myös oli kotoisin Valkeasaaresta.
Uomaa 1940
Tulikasteensa Mikko Pöllä sai eräänä pakkasyönä Laatokan koillispuolella Uomaalla, tai Ulismaisten korvessa, joksi miehet aluetta sanoivat. Partion johtajiksi luutnantti Into Kuismanen määräsi alikersantit Aulis Tikan ja Santeri Vähäniityn.
”Partion tavoitteena on tuhota huoltokolonna Kolatselästä Käsnäselkään johtavalla tiellä”, Kuismanen sanoi. ”Keskimmäisen järven kohdalla.”
Paikka oli tuttu Vähäniitylle. ”Ennen sotaa olin kaksi vuotta Käsnäselän vartiolla. Paikka on mainio väijytykselle. Tien pohjoispuolella on pikku harjanne ja eteläpuolella järvi. Homma onnistuu, jos partio pysyy salassa.”
Miehet lähtivät liikkeelle lyhyen unen jälkeen koko joukkueen voimin keskiviikon vastaisena aamuyönä tammikuun 11. päivänä. Aluksi lumipukuiset miehet hiihtivät suomalaisten puolella varmistuslatua pitkin. Tarkoituksena oli kiertää linjat vasemmalla olevan korven kautta.
Joukkue hiihti muutaman tunnin kohti koillista. Sitten käännyttiin itään, paksuun umpihankeen. Etulinjasta he saivat mukaansa kersantti Pukosen johtaman saattopartion.
He saapuivat kapean huoltotien tuntumaan. Kärjessä hiihtävät miehet epäilivät, että partio oli saapunut keskelle vihollisen majoitusaluetta. Oli täysin hiljaista. Alikersantti Tikka lähetti pari vapaaehtoista tiedustelemaan. Kohta miehet palasivat. ”Ryssän majapaikka on molemmin puoli tietä. Mutta ei siellä ketään ole.”
Tikka määräsi miehet riisumaan suksensa ja ylittämään huoltotie jonossa. Tien toisella puolella he löysivät jotoksen, joka johti käymälään. ”Kierretään riuku ja laitetaan vasta sitten sukset jalkaan.”
Kersantti Pukosen saattopartio siivosi jäljet ja kääntyi paluumatkalle. Muut jatkoivat kohti tavoitetta.
Partio hiihti koko päivän lähes tauotta. Pari kertaa pysähdyttiin ruokailemaan. Miehet alkoivat väsyä ja aamupäivän riuska vauhti hidastui. Yöpymispaikan kohdalla partio teki ketunlenkin. He miinoittivat ladun sitomalla puuhun käsikranaatin. Sokkaan solmittiin lanka, jonka toinen pää kiinnitettiin lujasti puun tyveen ladun toisella puolella. Partio hiihti puoliympyrän ja lähestyi suojaisaa yöpymispaikkaa vastakkaiselta suunnalta.
Tikka määräsi kaksi miestä vartioon ja kolmannen tuloladun varteen varmistusmieheksi. Hän osoitti myös miehille paikat jäljittäjien varalta. ”Jos ryssä tulee, nirhaamme mahdollisimman monta miestä ja lähdetään jatkamaan matkaa. Mutta avaatte tulen vasta minun jälkeeni.”
Partio oli Metsähallituksen koskemattomilla erämailla, joten rakovalkean tarpeet löytyivät helposti. Partiomies Antti Kälviäinen oli paennut Suomeen vuoden 1931 kesällä. Saatuaan sukset jalasta hän kahlasi siemenpuuksi jätetyn ison hongan juurelle ja kiersi kätensä puun ympärille. ”Nämä on niitä honkia, joiden puolesta me taistellaan”, Kälviäinen julisti.
Miehet hymyilivät tampatessaan itselleen lepopaikkaa. Pohjalle levitettiin havuja.
”Sää lauhtuu”, Vähäniitty totesi ruokailun jälkeen. Tuuli oli yltynyt ja puista tippui lumipaakkuja. ”Huomenna vauhti hidastuu entisestään.”
Tuloladun suunnalta kuului laukaus. Miehet tempaisivat aseensa ja ryntäsivät rakovalkean valokeilasta pimeään ennalta sovittuihin asemiin. Metsästä kuului venäjänkielistä puhetta. Miehet odottivat Tikan tulenavausta. Juuri, kun Tikka oli ampumassa, kaksi venäjää puhuvaa miestä astui valokeilaan, He olivat omia.
Miehet tempaistiin nopeasti pimeään. Kohta leiripaikalle saapui varmistusmies. Hän katsoi ympärilleen neuvottomana, kunnes Tikka kutsui häntä. ”Mitä tapahtui?”
”Ammuin ryssää”, mies sanoo. ”Niitä piileskelee tuolla metsässä.”
”Lähdetään katsomaan”, Tikka sanoi ja määräsi kaksi miestä mukaan. He palasivat varmistuspaikalle. Mitään ei kuulunut. Tikka hiihti toisen miehen ja taskulampun kanssa yöpymispaikan ympäri eikä löytänyt jälkiä.
”Ammuin varmaan haamua”, nolostunut varmistusmies sanoi.
”Ei se mitään”, Tikka rauhoitteli. ”Kova tuuli varmaan pudotteli niitä haamuja kuusenoksilta.”
Jälkiselvittelyn aika tulisi myöhemmin. Leiripaikalla Tikka piti miehille lyhyen puhuttelun. ”Venäjän puhuminen ilman lupaa on jatkossa ehdottomasti kielletty.”
Partio lähti torstaiaamuna liikkeelle pimeän aikaan. Keli oli suojasään vuoksi raskas. Miehet aukaisivat latua umpihangessa vuorotellen. Aamun sarastaessa partio oli Tarton rauhan rajalla.
”Ylitimme kymmenen metriä leveän rajalinjan hieman sekavin tuntein”, Pöllä kertoi. ”Tulimme Neuvostoliiton puolelle. Kotimaani oli nyt bolševikkien maaperää.”
Rajan takana oli vihollisen ahkerasti käyttämä varmistuslatu. Partio tähysti aikansa, ylitti ladun, siivosi kuusenhavuilla jälkensä ja kääntyi kaakkoon venäläisten etulinjan taakse. Matka jatkui syvässä lumessa. Suksien pohjat paakkuuntuivat. Matkanteko oli hidasta.
Puolelta päivin osa miehistä alkoi väsyä, kunto ei kerta kaikkiaan kestänyt. Tikka ja Vähäniitty päättivät pitää pidemmän tauon. Etsittiin suojainen notkelma ja sytytettiin pienet nuotiot. Keitettiin teetä, syötiin ja levättiin.
Tauon aikana Tikka ja Vähäniitty jututtivat miehiä. Selvisi, että, vain viisitoista miestä kykeni jatkamaan matkaa. Seitsemäntoista miestä oli käyttänyt voimansa loppuun.
”Palaatte samaa reittiä takaisin”, Tikka käski ja määräsi joukolle johtajan. ”Ne teistä, joilla on konepistoolit, vaihtavat ne jatkamaan lähtevien kivääreihin.”
Käsky kävi tietysti kunnian päälle, mutta miehet tekivät, kuten oli määrätty. Paluujoukko häipyi talvipäivän hämärään. Alle puoleen kutistunut iskujoukko jatkoi matkaa etelän suuntaan. Rintaman suunnalta kuului harvahkoa tykkitulta.
Illan suussa alkoi kuulua liikenteen ääntä. Edessä oli Kolatselästä Käsnäselkään johtava maantie. Kello oli kuusi illalla. Tikka ja Vähäniitty pitivät neuvottelun.
”Miehet tarvitsevat lepoa”, Vähäniitty sanoi. ”Ryssä lähtee taatusti meidän perään hyökkäyksen jälkeen.”
He päättivät leiriytyä yöksi ja tiedustella etumaaston. Tikka määräsi vartiomiehet. Viritettiin pelkät kynsitulet ja väsyneet miehet nukahtelivat. Lämpötila laski pakkasen puolelle.
Kello yhdeksän maissa se tapahtui jälleen: Hermostunut vartiomies laukaisi kiväärinsä. ”Perkele!” Vähäniitty manasi. ”Tässä pakkasessa kuuluu varmaan Retsuun ja Käsnäselkään. Ja siellä on ryssiä.”
Puolen tunnin kuluttua etelästä kuului koiran haukuntaa. ”Ehkä puolisen kilometriä”, Tikka arvioi. ”Lähdetään liikkeelle. Hyökätään Retsun kylään, se on lähempänä.”
Oli lauantai tammikuun 13. päivä.
Miehet ravisteltiin hiljaa hereille. Parin tunnin nokkaunet oli tehnyt hyvää. Miehet tarkastivat aseensa, kokosivat varusteensa ja lähtivät matkaan tulolatua pitkin. Aamuhämärissä he saapuivat Retsun kylän laitaan. Laudasta kyhättyjen mökkien pihoilla liikkui runsaasti piippalakkisia miehiä aamuaskareissaan. Kahden talon välisellä aukiolla savusi kenttäkeittiö.
Suomalaiset makasivat liikkumatta tienvarren lumessa, joka pakkasyön jälkeen ritisi ilkeästi. Venäläinen sotilas käveli tietä pitkin pohjoiseen. Kohta hän tuli takaisin, katseli ympärilleen ja meni sisään erääseen taloon. Toinen mies astui ulos ja lähti verkkaisesti kävelemään kolmensadan metrin päässä olevalle maantiesillalle vartioon.
Ylhäällä rinteellä olevien talojen ja metsän reunan välillä oli riukuaita. Tikka ja Vähäniitty osoittivat jokaiselle miehelle paikan aidan takaa. Miehet kaivoivat varovasti ampuma-aukkoja kinosten ja aidaksien läpi. Tulialueet jaettiin tarkasti. Kiväärimiesten oli määrä tulittaa taloja. Matkaa oli alle sata metriä.
”Ampukaa hieman ikkunoiden alapuolelle ja oviin, kyllä luodit nuo lankut läpäisevät”, Vähäniitty sanoi. ”Niin jälki on tuhoisampaa.”
Konepistoolimiehet, Pöllä heidän joukossaan, määrättiin ampumaan pihoilla liikkuvia miehiä. ”Ei laukaustakaan, ennen kuin minä avaan tulen”, Tikka määräsi. ”Sitten antaa palaa, sarjatulella!”
Heitä vastapäätä oli koulu, jonka pihalle ilmestyi yhä
enemmän piippalakkeja. Kello yhdentoista maissa paikalle saapui kuorma-auto,
josta purkaantui viisitoista miestä. Mikko Pöllää jännitti. Kurkkua kuristi ja
liipaisinsormi vapisi.
Eikö Tikka jo ammu!
Vihdoin rävähti. Pöllä puristi liipaisinta ja Suomi-konepistooli alkoi sylkeä vihollisten sekaan yhdeksänmillisiä luoteja. Ammuntaa kuului koko aidan leveydeltä. Pöllä huomasi rauhoittuvansa. Vihollisia tuupertui hangelle, mutta osa pääsi talojen suojaan.
Venäläiset avasivat vastatulen 7,62 millimetrin Degtarjov-pikakivääreillä, jota myöhemmin opittiin Suomessa sanomaan Emmaksi. Luodit vinkuivat ilkeästi, mutta suomalaisiin ei osunut. Tilanne muuttui vakavammaksi, kun vastatuleen liittyi pari nakuttavaa Maksim-konekivääriä. Tietä pitkin tuli toinen kuorma-auto, jonka lavalla oli sotilaita.
”Nyt lähdettiin”, Tikka huusi. Taistelua oli kestänyt tunnin verran, ammuksetkin olivat loppumassa. Lumipukuiset suomalaiset hyppäsivät suksille ja laskettelivat täyttä vauhtia loivaa rinnettä alas. Muutamat miehet viipyivät vielä hetken aidalla, koska maaleja oli runsaasti. Kohta hekin irtaantuivat.
Pian suomalaiset olivat kuolleessa kulmassa, tai niin he ainakin kuvittelivat. Eräs inkeriläinen yritti vapisevin käsin sytyttää tupakkaa, mutta aidalle juossut venäläinen ampui savukkeen poikki. Suomalaisiin tuli uutta vauhtia ja kohta he olivat sankan kuusimetsän suojassa. Kaikki pääsivät ehjänä pois.
Sovitulla kokoontumispaikalla Tikka piti jälleen puhuttelun. ”Kun minä käsken irtaantua, se on käsky. En määrännyt ketään teistä suojaamaan muiden lähtöä.”
Paluumatka valtakunnanrajalle sujui ilman yllätyksiä. Pakkasen vuoksi hiihtokeli oli erinomainen. Kun miehet saapuivat vihollisen varmistusladulle, he huomasivat, että ylityskohdassa lumi oli laajalla alueella tallattu huopatossuilla. Hangessa oli myös verijälkiä. Partio jatkoi kiireesti matkaa omien puolelle. Arvoitus ratkesi majapaikassa.
”Oltiin rajalla ryssien varmistusladulla”, takaisin käännytetyn joukon johtaja sanoi. ”Päätettiin, ettei tulla Kuismasen eteen ilman taistelua ja sotasaalista. Mentiin asemiin. Paikalle saapui yhdentoista miehen partio. Ammuttiin partion johtaja ja yksi mies. Muut lähtivät pakoon. Otettiin talteen sotasaalis ja jatkettiin matkaa.”
Arveltiin, että vihollinen oli myöhemmin korjannut kaatuneet miehet mukaansa. Sotasaaliina oli upseerin arvokas karttalaukku sekä kaksi rengastähtäimellä varustettua kivääriä.
Miehet olivat saaneet taistelukokemusta, joka nosti heidän itseluottamustaan. Saunan jälkeen Kuismanen piti palaverin Tikan ja Vähäniityn kanssa.
”Selittäkäähän, pojat”, Kuismanen sanoi. ”Kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Osa porukasta tuli maitojunalla, vaikka toivatkin sen arvokkaan karttalaukun.”
Raja-alikersantti Tikka vilkaisi nopeasti ammattiveljeään Vähäniittyä ja avasi sitten suunsa. ”Tämä ei ole ukkomiesten eikä huonokuntoisten hommia. Eikä heikkohermoisten, pelko vie toimintatarmon.”
Vähäniitty nyökkäsi. Kuismanen sanoi: ”Laatikaa nimiluettelo. Miehet joko siirretään kaikessa hiljaisuudessa muualle tai komennetaan pihamiehiksi. Entä vahingonlaukaukset? Ne vaaransivat koko operaation.”
”Johtui hermoilusta”, Tikka sanoi. ”Ja tietysti pelosta. He pelkäsivät joutuvansa vangiksi tai ammutuksi.”
”Lisätkää myös heidät luetteloon”, Kuismanen sanoi ja korkkasi rommipullon. Hän kohotti lasiaan: ”Onnistuneelle retkelle! Mitä enemmän saamme ryssiä sidotuksi vartiointitehtäviin, sen parempi.”
Seuraavana päivänä tuli uusi komennus. Nyt mentiin suoraan pohjoiseen, Kollaalle. Hiihtämään lähdettiin yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa, jota terästi kova tuuli. Matkaa oli vajaat viisikymmentä kilometriä. Oli talvisodan kylmimmät kelit. Tammikuun 16. päivänä Kannaksella mitattiin jopa 43 asteen pakkasia. Väitettiin, että eräillä alueilla pakkasta olisi ollut peräti 48 astetta.
Miehet yrittivät suojautua purevalta viimalta parhaansa mukaan. Useimmilla oli hupulliset lumipuvut, jotka hyvin suojasivat päätä. Sotilasvaatteiden alle puettiin välihousut ja villapaita. Päässä oli karvalakki, jaloissa villasukat ja käsissä lapaset. Mikäli nyt niitä kaikilla sattui olemaan.
”Suojatkaa ranteet ja kaula huolella”, rajamiehet neuvoivat.
Hiihtäessä miehet pysyivät lämpiminä, mutta lyhyiden taukojen aikana pakkanen iski armottomasti.
Miehet tarkkailivat toistensa kasvoja paleltumien varalta, suojavoidetta ei ollut. ”Irvistelkää pojat”, Antti Kälviäinen sanoi ensimmäisen tauon aikana. ”Niin ei posket palellu.”
Tästä huolimatta Kälviäinen ja Antti Haltsonen palelluttivat marssin aikana kasvonsa.
Loimolasta hiihdettiin kuutisen kilometriä itään Kollaan suuntaan. Suovanjärven kohdalla joukkue kääntyi oikeaan johtavalle kapealle metsätielle. Jäljellä oli viimeinen kilometri. He saapuivat Loimolasta Suojärvelle johtavalle rautatielle, Mustakallion pysäkille.
He olivat rintamalla, jonkin matkaa etulinjan takana.
Laatokan Karjala 1940
Kollaan taistelut olivat alkaneet joulukuussa. Edestä kuului taukoamaton tykkien jyske. Kuismasen miehet olivat saapuneet everstiluutnantti Sota-Ville Teittisen Jalkaväkirykmentti 34:n lohkolle.
Taistelun rajuus valkeni miehille pataljoonan komentopaikalla, jonne saapui väsynyt komppanianpäällikkö. Luutnantti ilmoittautui esimiehelleen. ”Herra majuri, miehet ovat loppumassa! Täysin uupunut komppania on kutistunut niin pieneksi, ettei siitä enää ole vastusta tankeille. Ryssät hyökkäävät jatkuvasti massoittain passareiden, lentokoneiden ja tykistön tukemana. Miehet nukahtavat kuoppiinsa jopa taistelun aikana.”
”Tiedän tilanteen”, majuri vastasi hiljaisella äänellä. ”Samaa kerrotaan kaikilta lohkoilta. En kuitenkaan nyt heti voi antaa apua, miehiä ei ole. Myöhemmin voin ehkä lähettää muutaman miehen. Teidän on kestettävä. Yrittäkää valaa miehiinne uskoa. Kollaa ei saa murtua.”
Samassa kenttäpuhelin soi. ”Teille, herra luutnantti!”
Luutnantti kuunteli synkkänä ilmoitusta etulinjasta. Sitten hän vastasi joukkueenjohtajalle: ”No – eihän tässä mitään uutta ole. Toimikaa kuten aikaisemmin. Odottakaa, kunnes ryssä on saavuttanut lähimmät ruumiskasat ja avatkaa tuli vasta sitten.”
Kollaalla hyökkäsi kaksi punadivisioonaa. Vastassa oli vain neljä suomalaista pataljoonaa. Venäläisten ylivoima oli pahimmillaan viisinkertainen.
Puolet joukkueesta majoitettiin Mustakallion rautatiepysäkin punaiseen ratavartijan mökkiin. Toinen puolijoukkue asettui mökistä noin kolmensadan metrin päässä pohjoiseen metsän suojaan rakennettuun korsuun.
Ratavartijan mökissä oli suuri uuni pankoineen. ”Tämän valtaamme Ukkosen Jussi ja minä”, Antti Vorho ilmoitti. ”Tästä tulee henkilökohtainen tukikohtamme.”
Näin he myös aluksi tekivät. Mutta toverihengen nimissä puolijoukkueen kaikki miehet pääsivät vuorollaan tuvan lämpimimpään paikkaan.
Metsäkorsu oli viidentoista metrin pituinen. Makuulaverit olivat keskikäytävän molemmin puolin. Korsua lämmitettiin kamiinalla.
Kohta kävi ilmi, että korsu oli mukavampi asuinpaikka. Tämä johtui suomalaisten panssarijunasta. Suojaverkkojen peittämä, valkoiseksi maalattu panssarijuna rymisteli paikalle Loimolan suunnasta. Juna pysähtyi Mustakallion seisakkeelle ja tykkimiehet ampuivat neljästä viiteen laukaussarjaa. Sen jälkeen junan oli kiireesti vetäydyttävä takaisin, koska punatykistö ryhtyi ampumaan valmiiksi laskettua maalia. Myös punatähtiset lentokoneet liittyivät leikkiin.
Paikan vaarallisuutta lisäsi myös seisakkeen kohdalla radan takana oleva valetykkiasema. Se oli rakennettu tukeista, jotka sojottivat suoraan itään. Varmemmaksi vakuudeksi metsä oli raivattu pois ”tykkien” edestä.
”Tehtävänämme oli rämpiä linjojen takana ja avoimilla sivustoilla”, Pöllä kertoi.
Kuismasen joukkue sai vapaaehtoisista koottuja vahvistuksia vanhempien ja huonokuntoisempien miesten tilalle. Ensimmäisen tehtävänsä joukkue sai lyhyen lepotauon jälkeen.
”Lähetätte partion kolmen neljän päivän reissulle ryssän selustaan”, everstiluutnantti Sota-Ville Teittinen sanoi luutnantti Kuismaselle. ”Tehtävänä on noukkia kaikki mahdollinen tieto.”
Kuismanen lähetti matkaan suurehkon partion, johon kuului myös Mikko Pöllä.
Lumipukuinen partio lähti liikkeelle perjantain vastaisena aamuyönä tammikuun 19. päivänä. Johtajina olivat jälleen raja-alikersantit Aulis Tikka ja Santeri Vähäniitty. Miehet kiersivät suomalaisten linjat oikealta puolelta ja olivat jälleen vihollisen puolella. Aluksi reissu oli vanhan toistoa. Vihollisen varmistuslatu ylitettiin, jäljet siivottiin ja matkaa jatkettiin linjojen taakse. Jostain kuului harvaa tykkitulta. Seuraavan yön partio vietti kynsitulien ääressä.
Lauantaina partio eteni linjojen takana vihollisen tukikohtia ja asemia kartoittaen. Oli määrätty välttämään taistelua. Hämärä päivä kääntyi iltaan ja partio löysi tyhjän tukkikämpän. Tikka ja Vähäniitty päättivät majoittua siihen. Tikka määräsi tuloladun varteen parivartion, joka vaihdettiin kahden tunnin välein.
”Kamiina antoi kotoista lämpöä”, Pöllä kertoi.
Miehet nukahtivat, kipinämikko piti huolen siitä, että lämpöä riitti. Aamuyöllä eräs miehistä, Johannes Savolainen, sai yskänkohtauksen. Hän ei halunnut herättää nukkuvia miehiä, vaan painui pihalle. Yskänkohtaus katkesi oven avaukseen. Ulkoa kuului tuttua vieraskielistä pulinaa. Savolainen pikemmin aavisti kuin näki miesketjun lähestyvän kämppää.
Savolainen ei epäröinyt, nyt oli kiire. ”Hälytys!” hän karjaisi. ”Ylös joka iikka. Pihalla on ryssiä ketjussa!”
Tikka tajusi heti tilanteen. ”Ulos kämpästä!” hän huusi. ”Ampukaa ketjua minkä ehditte. Sitten otetaan sukset ja mennään asemiin kukkulalle.”
Miehet ryntäsivät ulos ja avasivat tulen. ”Venäläiset hämmentyivät nopeasta toiminnasta niin, etteivät ehtineet ampua montakaan laukausta”, Pöllä kertoi.
Suomalaiset suksivat kukkulalle, jonne myös vartiomiehet ammuskelun hälyttäminä saapuivat. He olivat olleet liian kaukana havaitakseen toiselta suunnalta lähestyviä ryssiä. Tie takaisin oli kuitenkin auki. Suomalaiset lähtivät paluumatkalle kovaa vauhtia. Linjojen taakse ei enää ollut viisasta jäädä.
”Johannes Savolaisen hevosenyskä pelasti sinä yönä partion”, Pöllä kertoi.
Osasto Kuisman Kollaan reissuista on säilynyt kuusitoista ilmoitusta, partioita oli huomattavasti enemmän. Sunnuntaina 28. päivänä helmikuuta raja-alikersantti Santeri Vähäniitty johti yhdeksän hengen partiota vihollislinjojen taakse. Miehet lähtivät liikkeelle kello viisi iltapäivällä. Partio ylitti oppaan avulla linjat erään kenttävartion kohdalla.
”Kello 3.00 partio jatkoi matkaa Haukilammen eteläpuolitse metsälinjalle”, reservin vänrikki E. Lehelä kirjoitti lyhyessä partioilmoituksessa. ”Sieltä jatkoimme kompassisuuntaan 5.00 metsälinjalle, jota pitkin luoteeseen ryssien tielle saakka, joka on eteläisestä Petrilammesta suoraan etelään metsälinjalla.”
”Tähän asettui partio väijyksiin kello 6.45, jolloin kuului hakkausta ja ääniä suunnasta 10.00. Kello 8.00 tuli kaksi hevosta rekineen, joissa jotain kuormaa ja ajomiehiä, sekä hiihtäen hevosten mukana suksimiehiä. Hevoset ja miehet pysähtyivät aukealle tultuaan noin 150 metriä ennen partion väijytystä, eivätkä jatkaneet matkaa, vaan kokoontuivat rekien ympärille. Tällöin katsoi partio parhaaksi avata tulen, joka näytti tulleen yllätyksenä ryssille ja sai tuhoa aikaan.”
”Partio lähti paluumatkalle. Tultuaan noin 1 kilometrin sai se vastaansa kovaa konekivääritulta. Partio palasi samoja teitä majapaikkaan kello 13.00.”
Kokemusta partiotoiminnasta kertyi päivä päivältä. Toimintaa kehitettiin. Partioita pienennettiin ja retkiä lyhennettiin. Joukkueen tehtävänä oli vihollisen selustan tarkkailu Loimolasta Suojärvelle johtavan rautatien eteläpuolella. Suomalaiset pelkäsivät, että venäläisten 56. tai 164. divisioona koukkaa avoimen sivustan kautta suomalaisten selkään.
Joka yö osasto Kuisma lähetti partion linjojen taakse. Jatkossa reissut kestivät viidestätoista kahteenkymmeneen tuntiin. Puolijoukkueet vuorottelivat miesten lähettämisessä. Yleensä partion johtajana toimi Tikka tai Vähäniitty, jotka molemmat ylennettiin kersantiksi helmikuun aikana. Myös muita päteviä miehiä käytettiin.
Lepovuorossa olevat miehet huolsivat varusteitaan. Miehillä oli lumipuvut ja kiväärit. Joukkueessa oli neljä Suomi-konepistoolia, jotka olivat käteviä aseita metsämaastossa. Avonaisessa maastossa kivääri oli tehokkaampi. Pikakivääri oli julistettu pannaan, koska se oli turhan raskas. Lisäksi se takertui puihin ja pensaisiin. Pikakiväärin jaloista ei yleensä ollut hyötyä, koska ne upposivat lumeen. Tuona talvena lumen syvyys Laatokan Karjalassa oli helmikuussa kuusikymmentä senttiä.
Sissimuonaa ei ollut käytettävissä talvisodan aikana. Miehillä oli repuissa vain voita ja leipää sekä sokeria. Sillä he kuitenkin pärjäsivät hyvin vuorokautta lyhyemmillä matkoilla, vaikka usein voi oli ehtinyt jäätyä.
Tiedustelutietojen hankinta oli pääasia. Mutta usein jouduttiin ja joskus myös hakeuduttiin taisteluun, jos tilanne oli edullinen. Kun partio saapui kohteeseen, tunnustelijat lähetettiin eteen. Jos kyseessä oli tie, partio selvitti liikenteen laadun ja määrän. Kun kyseessä oli majoitusalue, miehet selvittivät asemien ja vartiomiesten sijainnin.
Kun päätettiin hyökätä, noustiin suojaisessa paikassa suksilta ja kahlattiin asemiin. Sitten tehtiin nopea tuli-isku kaikilla aseilla, vetäydyttiin suksille ja hiihdettiin nopeasti pois ennalta tiedusteltua reittiä pitkin. Menetelmä herätti venäläisissä kauhua. Jäljelle jäi vain hylsyjä, rämpimisjäljet ja ladut lumessa. Sitten ladut yhtyivät ja jotos hävisi tiheään metsään.
Kollaan taistelijoilla oli sauna käytössään Loimolasta Kollaanjoelle johtavan tien pohjoispuolella runsaan kilometrin päässä etulinjasta. Myös lepovuorossa olevat osasto Kuisman miehet pääsivät käyttämään tätä perisuomalaista ylellisyyttä.
Sauna oli lämmitettävä pimeän turvin, ettei vihollinen huomaisi savua. Eräänä iltapäivänä kello viiden maissa Kuismasen miehillä oli jälleen saunavuoro. Ilta oli hämärtymässä ja vihollinen ampui alueelle tavanomaista harvaa tykkitulta, jota he johtivat tähystyspallosta.
Miehet riisuuntuivat ja kiipesivät lauteille. Joku lisäsi puita uuniin. Kohta miehet kuulivat, miten tykkituli kiihtyi. Räjähdykset lähenivät uhkaavasti saunaa. Miehet sieppasivat vaatteensa ja ryntäsivät ulos hankeen. He näkivät, miten yksi laukaus meni pitkäksi. Toinen jäi lyhyeksi, mutta kolmas oli täysosuma. Venäläinen tulenjohtaja osasi asiansa.
”Perkele! joku manasi pukeutuessaan talvipakkasessa. ”Bolševikit eivät anna olla rauhassa edes saunassa. Tämähän on sama kuin ammuttaisiin kirkkokansaa.”
Kaikki miehet Antti Haltsosta lukuun ottamatta lähtivät hiihtämään takaisin kohti Mustakalliota. Haltsonen oli polttanut partiomatkalla kiehuvalla keitinvedellä jalkansa ja lähti näyttämään sitä joukkosidontapaikalle.
Hiihtäessään tienvartta Haltsonen näki, että tiellä makasi kaksi viestimiestä. Kolmas viestimies yritti auttaa heitä. ”Jouduimme tykistökeskitykseen”, tämä huusi Haltsoselle.
Toinen tiellä makaavista miehistä oli kuollut ja toinen vakavasti haavoittunut. Miehen jalka oli lähes poikki polven yläpuolelta, verta oli joka paikassa. Haltsonen otti puukon tupesta ja katkaisi jalkaa koossa pitävät muutamat lihasriekaleet. Sitten hän teki vyöstä tiukan painesiteen verenvuodon vähentämiseksi.
Viestimies oli tällä välin yhdistänyt puhelimen linjaan. ”Tulkaa auttamaan. Täällä on vakavasti haavoittunut mies.”
Viestimies kertoi sijaintinsa. Harva tykkituli jatkui, osumat tulivat ilkeän lähelle. Kohta paikalle tuli hevosmies. Hän kuitenkin säikähti tien viereen osunutta kranaattia, käänsi hevosensa ympäri ja yritti lähteä pakoon.
Haltsonen viritti konepistoolinsa. ”Et jumalauta lähde minnekään, ennen kuin otat haavoittuneen kyytiin!”
Hevosmies pelkäsi kuitenkin tykkejä enemmän kuin Haltsosta ja lähti turvaan. Miehet nostivat haavoittuneen suksien päälle ja olivat juuri lähdössä vetämään häntä, kun paikalle saapui tukkireen etuosalla säikkyä hevosta ajava luutnantti.
”Hän oli rauhallinen kuin Euroopan omistaja”, Haltsonen kertoi. Haavoittunut viestimies nostettiin reen jalaksille.
Myöhemmin Haltsonen sai kuulla, että haavoittunut viestimies oli kuollut verenhukkaan.
Vihollinen muutti toimintatapojaan sissi-iskujen seurauksena. Vartiointia lisättiin majoituspaikoissa, teillä ja tiesavotoilla. He liikkuivat panssarivaunujen turvaamissa kolonnissa. He ottivat käyttöönsä uusia menetelmiä sissien torjumiseksi.
Eräällä partiomatkalla Antti Haltsonen ja Antti Kälviäinen lähestyivät hiihtäen suon laitaa pitkin kulkevaa maantietä, jolta kuului jatkuvaa liikenteen ääntä. He lähestyivät tietä varovasti. Tielle oli enää viitisenkymmentä metriä, kun Kälviäinen kaatui rähmälleen. Hän ei noussut, vaan jäi lumeen tempomaan suksiaan. Haltsonen hiihti paikalle.
”Sukset ovat tarttuneet teräsverkkoon”, Kälviäinen kuiskasi Haltsoselle. ”En saa niitä irti.”
Kohta loput partiosta saapui paikalle. Sukset saatiin irti hohtimien avulla. Verkko tutkittiin kaikessa hiljaisuudessa. Kolme metriä leveä, maahan ja puihin koukuilla kiinnitetty verkko oli levitetty lumen päälle kahdensadan metrin matkalla. Verkko ulottui suon päästä päähän. Verkossa kulki ainakin puolenkymmentä puhelinjohtoa. Verkon silmät olivat läpimitaltaan kolmekymmentä senttimetriä.
Yhtäkkiä suon laidassa syttyi valo. Verkossa oli ehkä varoituslanka. Suomalaiset poistuivat paikalta kiireen vilkkaa.
Verkko aiheutti vilkasta keskustelua Mustakallion tukikohdassa. Pohdittiin verkon tarkoitusta. Kuten oli nähty, se toimi hyvin kompastusesteenä ja hälytyslaitteena. Oletettiin myös, että verkko oli vedetty viestiyhteyksien turvaamiseksi. Asia päätettiin tutkia tarkemmin.
Kuismanen määräsi Antti Haltsosen ja Jussi Ukkosen matkaan. ”Tutkitte muiden tehtävienne ohessa tarkemmin verkkoa ja tiellä kulkevaa liikennettä.”
Miehet lähestyivät varovasti suon reunaa, nyt he osasivat varoa verkkoa. Verkko oli vartioimaton, mutta suon molemmilla laidoilla oli vartiomiehet. Verkossa oli kuusi puhelinjohtoa. He hiihtivät varovasti verkon yli ja pääsivät tien laitaan. He löysivät kymmenkunta johtoa lisää. Parivaljakko katkoi lumessa maaten tienvarren johdot. Yhtäkkiä lännestä alkoi kuulua panssarivaunujen ääntä.
Haltsonen ja Ukkonen painuivat korkean tienpenkan suojaan. Linjojen suunnasta ilmaantui kaksi panssarivaunua. Niiden edessä, välissä ja takana marssi noin joukkueen verran piippalakkeja.
”Jäädään tähän seuraamaan ohimarssia”, Haltsonen sanoi Ukkoselle. ”Se on turvallisempaa. Heillä ei näytä olevan sivustavarmistusta.”
Venäläiset lähestyivät. Marssivia miehiä ei näkynyt penkan takaa, vain panssareiden tornit vilahtelivat. Suomalaiset kurkistivat penkan yli. Piippalakit olivat kylmettyneen näköisiä ja he katselivat eteensä maahan. He olivat käden ulottuvilla.
Kun venäläiset olivat häipyneet, Haltsonen ja Ukkonen lähtivät paluumatkalle. Ennen sitä he kuitenkin katkoivat verkossa olevat puhelinjohdot.
”Olisin voinut kiväärinperällä vaikka kalauttaa yhden ryssän”, Haltsonen sanoi Mustakallion tukikohdassa. ”Minä kanssa”, Ukkonen täydensi.
Mikko Pöllä oli talvisodan aikana mukana kolmellatoista partiomatkalla. ”Pieniä rähinöitä noilla reissuilla sattui”, Pöllä kertoi. ”Mutta Tikan ja Vähäniityn erämiestaitojen ja vaistojen ansiosta vahinkoja ei tullut. Selvisimme Kollaalla myös hyvällä tuurilla, emme menettäneet yhtään miestä.”
”Tulokset olivat varmaan laihat, ei meillä ollut osuutta Kollaan kestämisessä. Mutta yritimme aidosti ja innokkaasti tehdä tehokasta partiotoimintaa.”
Pöllä on tässä asiassa turhan vaatimaton. Helmikuun puolivälin jälkeen Kollaan rintamatilanne vaikutti rauhalliselta, mutta suomen tiedustelu tiesi tuoreiden havaintojen perusteella kertoa, että venäläiset rakensivat uusia talviteitä. Myös uusia joukkoja oli saapunut. Tämän seurauksena Antero Svenssonin komentama 12. divisioona levitti hyvissä ajoin ryhmitystään.
Kollaan legendaarisia hahmoja olivat kapteeni Aarne Juutilainen, jota sanottiin Marokon Kauhuksi, sekä tarkka-ampuja Simo Häyhä, Valkoinen Kuolema.
Osasto Kuisma pääsi lepovuoroon helmikuun lopulla. Miehet kuljetettiin tutulle Kekoselän koululle. He olivat jatkuvan partioinnin vuoksi umpiväsyneitä. Heti ruokailun jälkeen he kellahtivat nukkumaan koulun luokan lattialle.
Yöllä tiedusteluvänrikki Antti Loukola heräsi kaukaiseen ääneen, joka tuntui voimistuvan. Kohta hän oli varma, että Kekoselkää lähestyi venäläisten pommikoneita. Loukola kiskoi nopeasti saappaat jalkaan ja lähti varoittamaan miehiä.
Vänrikki tempaisi luokkahuoneen oven auki. Miehet olivat lattialla syvässä unessa, jota pommikoneiden voimistuva ääni ei näyttänyt häiritsevän. Koska pommikoneiden ääni jo loittoni, Loukola päätti, ettei ole mitään syytä häiritä sissejä.
Seuraavana päivänä miehet pääsivät viikon kotilomalle. Saman tien Kuismanen passitti seitsemän partiotoimintaan soveltumatonta ”kotiukkoa” muihin tehtäviin.
Lomien jälkeen Kuismanen järjesti hiihtokilpailut Kekoselän koululla. Hän ei katsonut asiakseen ilmoittaa, että kyseessä oli kuntotesti. Parhaiten pärjänneille oli tiedossa erikoiskomennus.
Kilpailussa menestyivät parhaiten Mikko Pöllän lisäksi Jussi Haltsonen, Pentti ja Esko Juppala sekä Eero Naapuri. Heidät komennettiin päämajan järjestämälle radistikurssille Järvenpäähän. Kurssin oli määrä alkaa maaliskuun 14. päivänä.
”Teidät haetaan ravintola Perhelästä. Paikan päällä ilmoittaudutte luutnantti Matti Vihantolalle”, Kuismanen sanoi. Miehet lähtivät matkaan.
Osasto Kuisman lepovuoro päättyi. Heitä tarvittiin rintamalla. He olivat sodassa karaistunut joukko, jonka taistelukyky oli korkealla. Kaikilla oli partiokokemusta.
Osasto määrättiin siirtymään takaisin Kollaalle. Lähtö tapahtui tiistai-iltana Kekoselän asemalta. Matka keskeytyi seuraavana aamuna Suistamon asemalla. Suomi ja Neuvostoliitto olivat allekirjoittaneet rauhansopimuksen Moskovassa. Tuli rintamilla lakkasi kello yksitoista aamupäivällä.
Liput olivat puolitangossa.
Suistamolta osasto Kuismanen jatkoi matkaa Joensuuhun, jossa miehet majoitettiin lyseon yhteen luokkaan. Rajamiehet komennettiin uudelle rajalle, muut jäivät pysyvästi Joensuuhun.
Ratavartijan punainen mökki säilyi ehjänä talvisodan ajan. Korsu tuhoutui tykistökeskityksessä tai lentopommin vaikutuksesta viimeistään jatkosodan hyökkäysvaiheessa.
Teksti: Robert Brantberg 2009
Luvut ovat kirjasta Kaukopartioritari − sissikersantti Mikko Pöllä