Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Talvisota

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta

 

Kansi%20-%20SotasankaritRobert Brantberg

Sotasankarit

21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 2000

 

 

 

 

 

Ylikersantti Vilho Rättö

Kuin haulikolla ampuisi

Suomalaiset ovat vallanneet Karjalan kannasta takaisin kolmatta päivää sunnuntai-aamuna 3. päivänä elokuuta vuonna 1941. Venäläiset panssarit lähtevät vastahyökkäykseen.

Everstiluutnantti Lauri Haanterän joukot lyövät hyökkäyksen takaisin ja vihollinen jättää taistelutantereelle kaksi panssarintorjuntatykkiä, tosin ilman suuntauslaitteita.

Toisen tykin kimpussa häärää panssarintorjuntamies Vilho Rättö, 28. Venäläinen hyökkäysvaunu lähestyy. Rättö tähtää pitkin putkea ja laukaisee. Täysosuma, vaunu syttyy tuleen.

Rättö keksii oivallisemman tähtäystavan. Hän kiikaroi maalin putken läpi, lyö ammuksen putkeen, täräyttää seuraavan täysosuman. Ja kolmannen. Miehet siirtävät vallatun tykin uuteen asemaan ja Rättö tuhoaa vielä neljännen vaunun.

Suoritus on Mannerheim-ristin numero 4 arvoinen. Ensimmäiset olivat menneet kahdelle everstille ja yhdelle kenraalille.

 

Eversti Aaro Pajarin 18. divisioona hyökkäsi torstaina 31. päivänä heinäkuuta kello 12.30 yli Moskovan pakkorauhan rajan Karjalan kannaksella. Pajarin divisioona oli koottu pääasiassa Pohjois-Hämeen sotilasläänistä, Tampereen ja Jyväskylän suojeluskuntapiireistä.

Everstiluutnantti Lauri Haanterän Jalkaväkirykmentti 27, Pajarin iskurykmentti, taisteli painopistesuunnassa. Ensimmäisenä tavoitteena oli Ilmeen kylän ja tienristeyksen valtaus. Sotamies Vilho Rättö oli määrätty tykkikomppanian panssarintorjuntaryhmään.

Ennen hyökkäystä suomalaiset ampuivat voimakkaan 20 minuutin tulivalmistelun venäläisten perusteellisesti linnoittamiin asemiin. Sitten lähdettiin. Tulivalmistelusta huolimatta suuri osa vihollisen vahvasti rakennetuista korsuista oli säilynyt.

Vihollinen puolustautui sitkeästi ja teki jopa vastaiskuja. Suomalaisten hyökkäys eteni tästä huolimatta vauhdikkaasti.

Karjalan kannaksen takaisinvaltaus oli alkanut.

 

Rykmentin kärjessä hyökkäsi majuri Kauno Turkan kolmas pataljoona.

– Pataljoona Turkka mursi kasapanoksilla ja käsikranaateilla vihollisen tulipesäkkeet toinen toisensa jälkeen, eversti Pajari sanoo. – Pataljoona jatkoi kärkikiilana etenemistään veristä jälkeä jättäen ja myös itse verta vuotaen.

Vahvistuksia saanut vihollinen lähti panssarivaunuillaan vastahyökkäykseen sunnuntaiaamuna 3. päivänä elokuuta. Pans­sareiden perässä seurasi jalkaväki. Suomalaiset löivät ensimmäisen hyökkäyksen takaisin.

Taistelun aikana Rätön tykkiasemaan putosi kranaatti, joka teki tuhoisaa jälkeä. Useita miehiä kaatui tai haavoittui, heidän joukossaan joukkueenjohtaja ja varajohtaja. Korkein taistelukunnossa oleva herra oli korpraali.

– Tilanne tuntui vähän sekavalta, Rättö sanoo. – Minäkin olin haavoittunut jalkaan, mutta en kuitenkaan lähtenyt joukkosidontapaikalle. Mitä nyt vähän rievulla sidoin.

Paikalle säntäsi posket hehkuen jalkaväen luutnantti Lahtinen.

– Tehän osaatte käyttää pst-tykkiä?

Vihollinen oli jättänyt taistelumaastoon pari panssaritorjuntatykkiä ja vihollisvaunut ryhmittäytyivät läheisessä pöheikössä uutta hyökkäystä varten. Suomalainen jalkaväki oli ammattimiesten tarpeessa, omat 20 millimetrin norsupyssyt eivät riittäneet venäläisvaunujen tuhoamiseen. Rättö pyysi korpraaliltaan luvan lähteä ja ilmoittautui Lahtiselle.

Vihollisen jättämä 54 millimetrin panssarintorjuntatykki oli puoliksi hautautunut möyhennettyyn maahan. Miehet kaivoivat sen ripeästi esiin ja Rättö totesi, että pyssy oli käyttökunnossa. Suuntauslaitteet vihollinen oli kuitenkin varmuuden vuoksi vieneet mennessään.

Rättö puhdisti hiekassa olevan lukon heinätupolla. Ammuksia oli hujan hajan ympäri maastoa vaikka kuinka paljon.

 

Vihollispanssareiden äänet kuuluivat noin sadan metrin päästä. Pienen mäenkumpareen vuoksi venäläiset eivät huomanneet suomalaisten touhua. Tykki puhdistettiin ja 500 kilon laite työnnettiin porukassa ylös mäkeä. Kranaatit haalittiin mukaan. Pensaiden suojassa päästiin näköetäisyydelle. Lähin vaunu ammuskeli vain noin kolmenkymmenen metrin päässä.

Rättö tähtäsi pitkin tykin putkea, vähän samaan tapaan kuin haulikolla ampuisi jänistä. Ensimmäinen kranaatti osui ja vaunu syttyi heti tuleen. Nyt Rättö tähtäsi putken läpi. Seuraavakin kranaatti osui ja toinen vaunu oli tulessa. Venäläiset huomasivat suomalaiset ja ryhtyivät ampumaan takaisin. Rättö täräytti helvetillisessä metelissä kolmannen vaunun.

Sitten tykin lukko hajosi. Vähän syrjemmällä oli kuitenkin toinen venäläinen tykki. Sama juttu, tähtäyslaite oli viety. Mutta Rätölle ampumamenetelmä oli jo tuttu. Seuraava vaunu tuli tiheän pusikon kautta ja ampui kohti, mutta tuli oli epätarkkaa. Tämän panssarin tuhoamiseen Rättö tarvitsi jo viisi laukausta.

Urakka oli täysi, venäläiset saivat tarpeekseen ja tienoo hiljeni.

– Meinasi tulla kiire, Rättö sanoo. – Mutta löytyi niille sentään kuri.

Taistelun jälkeen tuli nälkä ja miehet olivat syömässä. Paikalle tuli itse herra divisioonankomentaja Pajari.

– Kuka tuhosi panssarit?

Everstille osoitettiin Rättöä ja karjaistiin nimi, Pajari oli lähes kuuro.

– Sotamies Rättö tänne! Tekö sen teitte?

– Kyllä tein, herra eversti.

– Tämä ei jää tähän...

 

Tuleva Mannerheim-ristin ritari Vilho Rättö syntyi Kanneljärvellä Karjalan kannaksella 10. päivänä maaliskuuta vuonna 1913. Hänen äitinsä oli Helena Rättö, hieman yksinkertaiseksi sanottu yksinhuoltaja.

Kanneljärvi oli läntisen Kannaksen henkinen keskus, joka tunnettiin kirkoistaan ja kansanopistoistaan, mutta myös lukuisista kaskunkertojistaan. Kanneljärveä sanottiinkin Iloisten uk­kojen kyläksi.

Vilho Rättö kävi Kanneljärven Hämeenkylän kansakoulun ja jäi tätinsä maatilalle töihin. Lapsia tilalla vilisteli toistakymmentä.

Asevelvollisuutensa Rättö suoritti maineikkaassa everstiluutnantti Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen Polkupyöräpataljoona 1:n toisessa komppaniassa. PPP 1 majaili Terijoella, Kanneljärven naapurissa.

Rätölle annettiin aseellisen taistelulähetin koulutus. Hän suoritti myös valioampujan merkin.

 

Ennen talvisotaa Vilho Rättö lähti leivän hakuun ja suunnisti Kannaksen toiselle puolelle, Käkisalmelle, joka tuolloin oli voimakkaasti teollistuva kaupunki. Rättö sai työpaikan Waldhof-yhtymän Käkisalmen sellutehtaalla.

Talvisota syttyi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1939, kun Neuvostoliitto aikaisin aamulla häikäilemättömästi hyökkäsi Suomeen. Sotaväen organisaatio oli muutettu alueelliseksi ja niinpä Käkisalmella asuva taistelulähetti Vilho Rättö määrättiin Laatokan rannikkotykistöön.

Rättö taisteli Koveron ja myöhemmin Kaarnaojan rannikkolinnakkeen patteristossa Taipaleen lohkolla kuusituumaisen Canet-tykin lukkomiehenä. Tehtävänä oli tukea Taipaleen maarintamaa, jossa tykistöstä oli huutava pula, ja lisäksi ampua Laatokan merimaaleja.

Talvisodan kovien torjuntataistelujen aikana Rättö oppi tuntemaan tykin rakenteen perusteellisesti. Jääkäripataljoonan taistelulähetistä oli tullut oikea tykkimies.

Talvisodan jälkeen Rättö joutui evakkoon Tampereelle, jossa hän oli puolustuslaitoksen leivissä kirvesmiehenä. Täältä hän muutti Valkeakoskelle töihin kenraali Rudolf Waldenin Yhtyneille Paperitehtaille.

 

Vuoden 1941 kesän alussa Suomen sodanjohto tiesi, että maa joutuisi uuteen sotaan, nyt Saksan rinnalla. Suomessa aloitettiin liikekannallepano, valtion voimaverojen saattaminen sodan kannalle, 17. päivänä kesäkuuta. Vilho Rättö määrättiin asuinpaikkansa mukaan eversti Aaro Pajarin 18. divisioonaan. Rättö komennettiin Jalkaväkirykmentti 27:n tykkikomppaniaan. Ryk­menttiä komensi everstiluutnantti Lauri Haanterä, Tampereen suojeluskuntapiirin päällikkö.

Divisioona sijoitettiin Karjalan kannaksen rajalle Vuoksen ja Rautjärven väliselle alueelle.

Muutama sotilas oli kokoontunut Rautjärven nuorisoseurantalolle. Pihamaalle ilmestyi luutnantti, joka ilmoitti tarvitsevansa kymmenen vapaaehtoista. Upseeri ei kertonut mihin tarkoitukseen. Rättö ja kaksi muuta ilmoittautuivat empimisen jälkeen, muut seitsemän kerättiin kokoon puoliväkisin. Miehet kyydittiin Hämeeseen Kangasalle.

Tykkimiehet koottiin kansakoulun pihalle ja heidän eteensä tuotiin vehje, jota monikaan ei vielä ollut nähnyt.

– Tämä on Tampellan 45-millinen, kouluttaja sanoi. – Teistä tehdään nyt panssarintorjuntamiehiä.

Siitä tuli sotamies Rätön kolmas ja maineikkain sota-ammatti.

 

Pikakoulutus alkoi, piiskatykin suuntauslaitteita, lukkoja ja muita vempaimia opiskeltiin, ampumista harjoiteltiin. Nyt ei ammuksista ollut pula, toisin kuin talvisodassa. Eipä silloin ollut kunnon panssarintorjunta-aseitakaan.

Miehet komennettiin joukko-osastoihinsa ja suomalaiset hyökkäsivät yli rajan. Rättö tuhosi neljä panssarivaunua ja hänelle myönnettiin Mannerheim-risti numero 4 elokuun 8. päivänä vuonna 1941.

– Puolustusvoimien ylipäällikkö on myöntänyt sotamies Vilho Rätölle urhoollisuudesta ja taistelun aikana osoitetusta erinomaisesta neuvokkuudesta Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin, perusteluissa todetaan.

– Taisteluissa Rättö ripeällä toiminnallaan valtasi vihollisen panssaritorjuntatykin. Tällä suuntauslaitteita vailla olevalla tykillä putken läpi tähdäten hän tuhosi neljä panssarivaunua.

Jalkaväkirykmentti 27:n tykkikomppanian miehet kuulivat radiosta Rätön nimityksestä. Komppanian kirjuri lähti juoksujalkaa Rätön luokse ja ilmoitti hätkähdyttävän uutisen.

– Mikä se sellainen risti on? Rättö kysyi.

 

Ensimmäinen risti myönnettiin panssarieversti Ruben Lagukselle. Toisen sai kenraalimajuri Paavo Talvela, joka toimi armeijakunnan komentajana Itä-Karjalan hyökkäyksessä. Kolmannen sai jääkärieversti Erkki Raappana, 14. divisioonan komentaja Ru­kajärven suunnalla. Ja nyt Rättö.

Sanomalehdet ja radio innostuivat, olihan ihan tavalliselle sotamiehelle myönnetty korkea kunniamerkki. Myös ulkomaankirjeenvaihtajat levittivät tietoa Rätön uroteosta ympäri maailmaa.

Pajarin divisioona jatkoi hyökkäystään. Rättö ehti tuhota vielä viidennenkin panssarin, tällä kertaa kotimaisella Tampellan tykillä. Elokuun puolivälissä joukot saavuttivat Vuoksen ja 1. päivänä syyskuuta vanhan rajan. Sotamies Rättö sai suoraan alikersantin natsat, korpraalin arvo jätettiin väliin. Divisioona ryhmittäytyi puolustukseen.

 

Vuoden vaihteessa Rättö sairastui vaikeaan keuhkopussin tulehdukseen.

– Ne majoituspaikat ja asemat kun olivat sellaisia tautipesiä, Rättö sanoo.

Rättö passitettiin Tarinaharjun parantolaan ja vuoden 1942 lopulla siviiliin palveluskelvottomana. Rättö lähti Käkisalmelle sahalle töihin. Hän kävi lääkärintarkastuksessa vuonna 1943.

– Terve mies vai? lääkäri kysyi.

– Terve kuin pukki.

Rättö sai sotilaspassiinsa A-merkinnän ja passitettiin entiseen porukkaansa Terijoen Haapalaan.

– Aloin vähän ajan kuluttua epäillä terveyttäni jälleen, Rättö sanoo. – Sain kehotuksen anoa vähän helpommalle vakanssille.

 

Rättö teki anomuksen Käkisalmen Rannikkotykistöpatteristoon, tutulle paikkakunnalle. Kenraalimajuri Aaro Pajari hyväksyi anomuksen. Ennen lähtöään Rättö ja komppanian päällikkö, luutnantti Visa, kutsuttiin Pajarin puhutteluun.

– Menimme ja saimme hyvät kahvit, Rättö sanoo.

Pajari piti Rätölle oikein jäähyväispuheen.

– Halusin nähdä ja puristaa Vilho Rätön kättä ennenkuin eroamme, ritareita kun molemmat olemme, Pajari sanoi. – Toivotan parhainta menestystä ja ennen kaikkea hyvää terveyttä uudessa yksikössä.

Jälkeenpäin Rättö on monta kertaa muistellut tilaisuutta.

– Se oli miehen puhetta, Pajari oli pätevä mies. Minun terveyteni ei kuitenkaan totellut kenraalin toivomusta.

 

Vilho Rättö meni jatkosodan alussa naimisiin Sylvi Lahja o.s. Inkisen kanssa. Pariskunta sai viisi lasta. Asta Anneli syntyi vuonna 1944, Arja Annikki 1946, Auli Marjaana 1951, Aapo Olavi 1952 ja Marjo Anita 1956.

Kersantiksi Rättö ylennettiin vuoden 1944 marraskuussa. Hänet kotiutettiin ja hän työskenteli aluksi tätinsä maatilalla Peräseinäjoella. Tämän jälkeen Rätöt muuttivat Kymenlaaksoon.

– Aloitin isieni ammatilla vuokratilallisena Anjalan Ummeljoella ja jatkoin omalla pientilalla kymmenkunta vuotta, Rättö sanoo.

Peltopinta-alaa oli kuusi hehtaaria. Mutta sota oli vienyt Rätön terveyden.

– Tämä Korvenkylän viljelyspuuha kävi ylivoimaiseksi, terveys reistaili jatkuvasti. Maan tonkijan ammatti on paljon kovempi kuin kaupunkilaiset kuvittelevat. Oli pakko myydä tila ja hankkia pelkkä asunto.

Rättö hankki omakotitalon Anjalan keskustasta Kymijoen varrelta ja ryhtyi päätoimiseksi taksiautoilijaksi.

– Olin aikaisemmin maanviljelyksen lisäksi toiminut alalla. Työ oli huomattavasti kevyempää ja kestin sen.

Rättö vaihtoi vielä kerran ammattia. Vuodesta 1966 hän toimi tuotantomiehenä Neste Oy:n Sköldvikin jalostamolla.

Vuonna 1968 Rättö ylennettiin ylikersantiksi. Eläkkeelle hän siirtyi vuonna 1975. Rättö muutti vuonna 2000 vaimonsa kanssa Kymijoen toiselle puolelle viihtyisään palvelutaloon Anjalankosken Inkeroisiin. Vilho Rättö kuoli vuoden 2002 tammikuussa.

Piiska

Piiska on panssarintorjuntatykin lempinimi.

Ennen toista maailmansotaa suunniteltu kevyt 37 millimetrin panssarintorjuntatykki tehosi panssareihin vain sodan alkuvaiheessa. Hieman tehokkaampi laite oli muun muassa Tampellan kehittämä 45 millimetrin tykki.

Sodan jatkuessa panssarit tulivat järeämmiksi ja vastaavasti piiskatykkien kaliiperit kasvoivat. Esimerkiksi Vilho Rättö täräytteli vihollista 54 millimetrin panssarintorjuntatykillä.

Vuonna 1942 Suomi hankki Saksasta 27 kappaletta 50 millimetrin pst-tykkejä. Ase oli moottorivetoinen ja sillä voitiin ampua sekä sirpale- että panssarikranaatteja. Kranaatin läpäisykyky ei kuitenkaan ollut riittävä ja seuraavana vuonna Suomi hankki niin ikään Saksasta kuusikymmentä 75 millimetrin tykkiä. Ase läpäisi kaikki tunnetut venäläispanssarit.

75 millimetrin tykki oli tehokas, mutta se oli raskas ja sen putki oli pitkä. Lähes 1 500 kiloa painavan tykin siirtämiseen tarvittiin vetovaunu.

 

Vuonna 1944 panssaritykin ampuja Jaakko Rytöniemi nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Kannaksen torjuntataistelujen aikana Rytöniemi tuhosi 75 millimetrin tykillään yhteensä yksitoista vihollisvaunua, joukossa myös järeä rynnäkkötykki ISU-152, jota sanottiin Josef Staliniksi, sekä useita Sotkia.

Piiskassa käytettiin sirpalekranaatteja jalkaväkeä vastaan.

 

Vuonna 1943 saksalaiset ottivat käyttöön uudet Faustrohr ja Ofenrohr panssarintorjunta-aseet. Suomeen näitä aseita saatiin seuraavan vuoden huhtikuussa. Aseet ristittiin panssarinyrkiksi ja panssarikauhuksi.

Aseet olivat rekyylittömiä ja nykyisen singon edeltäjiä.

 

 

© Robert Brantberg

 

Etusivu

Mannerheim

Pienoiselämäkerrat

Henkilökuvat

Pokkarit

CV

Talvisota

Romaanit

Elämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivukartta